Opiskelijakulttuuri herättää julkiset veistokset eloon

Kahden hyvin tuntemani ilmiön – julkisen taiteen ja opiskelijakulttuurin – välillä on aivan valtavasti yhteyksiä. Mantan lakitus on näkyvin esimerkki, mutta tarinoita on eri puolilta Suomea ja eri opiskelualoilta valtaavsti. Merkittävä osa niistä liittyy vappuun.

lakitus
Havis Amandan lakitus, ajankohta tuntematon. Kuva: B. Möller. Museovirasto / finna.fi

Opiskelijakulttuuriin liittyy todella paljon yhteyksiä julkisiin veistoksiin: fuksisuunnistuksen rasteja tietyillä patsailla, patsaiden pukemista ja pesemistä sekä perinteitä ja rituaaleja tiettyjen patsaiden äärellä. Osa näistä on jo edesmenneitä, osa uudistetaan vuodesta toiseen, ja myös uusia perinteitä syntyy uusien julkisten veistosten myötä.

Opiskelijakulttuurin ja julkisen taiteen suhde on vuorovaikutteinen ja monitahoinen. Yhtäältä veistoksista “huolehditaan”: pestään, vaatetetaan, käydään säännöllisesti niiden luona. On tehty myös avauksia ja keräyksiä uusien muistomerkkien saamiseksi. Toisaalta aina kaikki toiminta ei aina suju aivan konservaattoreiden ohjeiden mukaan.

Ennen kaikkea opiskelijakulttuuri reagoidessaan julkisiin veistoksiin ikään kuin herättää ne henkiin ja saa ihmiset kiinnittämään niihin huomiota. Tähän liittyy tietysti jo pitkä perinne siitä, että opiskelijakulttuuri on ottanut julkisen tilan, kadut ja puistot haltuun ja oman toimintansa näyttämöiksi.

 

Mistä kaikki alkoi?

Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) lakitus on Suomen tunnetuin vappuperinne. Mantan lakituksia järjestettiin lähestulkoon patsan pystyttämisestä lähtien – aluksi ilman sen kummemppa spektaakkelia, mutta vuodesta 1950-luvulta lähtien viranomaisten luvalla. Spektaakkeli on kasvanut kasvamistaan, ja patsaan pesu on kuulunut asiaan 1980-luvulta lähtien.

Ainakaan minulla ei ole tarkkaan tiedossa, mistä lakitusperinne on saanut alkunsa. Lähimaissa on hieman vastaavia perinteitä, mikä kertoo perinteiden liikkumisesta yli Suomenlahden ja Itämeren opiskelijavaihtojen ja osakuntien ystävyyssopimusten mukana: Upsalan yliopistossa on mösspåtagning -perinne, jossa ylioppilaslakit laitetaan klo 15 yhtä aikaa päähän yliopiston kirjaston Carolina Redivivan edessä. Niin ikään Tarton opiskelijat lakittavat keskustorin Suudlevad tudengid -patsaan juhlallisin menoin vapunaattona.

198848 . N212298
Vapun viettäjiä Havis Amandan suihkulähteen äärellä Kauppatorilla vuonna 1974. Volker von Bonin. Helsinkikuvia.fi.

 

 

Vappuperinteitä

Kun uusia yliopistoja perustettiin sotien jälkeen ympäri Suomea, levisi patsaiden lakitus- ja pesuperinne muihinkin kaupunkeihin. Kunkin opiskelijakaupungin liittävät lakitusperinteellä paikallisia symboleita samaan koko maan yliopistoperinteeseen. Jyväskylässä lakitetaan Minna Canthin patsas ja Oulussa Frans Mikael Franzénin patsas – molemmat paikkakuntien merkkihenkilöitä. Kuopiossa lakitetaan Veljmies-patsas, jonka lakitukseen valitaan kunniatehtävään opiskelijoiden joukosta Veljmies ja Siskotyttö.

Vaikka lakitusperinne on alun perin ollut varsin vallaton, on osa perinteistä on syntynyt vastavetona ja parodiana jo liian virallisiksi koetuille lakituksille. Joensuussa suomen kielen opiskelijat lakittavat Kain Tapperin abstraktin Alkukivet -veistoksen valtavalla ylioppilaslakilla – ja lakituksen yhteydessä pidetään aina sama absurdi puhe, joka kertoo puheen pitämisestä.

Myös Helsingissä nähdään paljon muitakin lakituksia ja patsaisiin liittyviä vappuperinteitä kuin Mantan lakitus. Eri opiskelualat ja opiskelijajärjestöt kunnioittavat ja iloitsevat omaan toimintaansa liittyvien veistosten kautta.

Biologit lakittavat vappuaattona Luonnontieteellisen museon edustan Jussi Mäntysen hirvipatsaan, ja eläinlääketieteen opiskelijat pintelöivät Varsapuistikon Äidinrakkaus -veistoksen hevoset. Satakuntalaisen Osakunnan opiskelijat lakittavat satakuntalaisen Emil Cedercreutzin Arcum tendit Apollo -patsaan Lastenlehdon puistossa. Niin ikään Mannerheimin ratsastajapatsaan luokse on yleensä vappuyönä ilmestynyt heiniä hevoselle maa- ja metsätaloustieteen opiskelijoiden toimesta.

 

Mielenilmaukset ja patsashankkeet

Opiskelijoiden ilakointi julkisen taiteen äärellä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään vappuun ja karnevalismiin. Taustalla on pitkä ja merkityksellinen suhde. Opiskelijat ja patsaat ovat leimallisesti urbaania kulttuuria, ovat luoneet kaupunkitilaan merkityksiä ja arvostuksia.

Yliopisto ja ylioppilaat ovat olleet aktiivisesti mukana luomassa ja edistämässä muistomerkkejä eri henkilöille ja teemoille. Esimerkiksi Mika Waltarin muistomerkki Töölöön syntyi Eteläsuomalaisen osakunnan aloitteesta 1980-luvulla.

1900-luvun alussa ylioppilailla ja osakunnilla oli tapana järjestää tervehdyksiä patsailla osakuntien lippujen kanssa. Patsaille vaeltaminen oli aikansa eräänlaista mielenosoitusperinnettä, jolla markkeerattiin tiettyjä ideologioita ja joskus myös ärsytettiin valtaapitäviä.

Edelleen lippukulkueita ja juhlallisia kokoontumisia patsaiden luo kuuluu opiskelijakulttuuriin. Esimerkiksi Turussa ylioppilaskunta käy Porthanin päivänä lippukulkueen voimin pitämässä puheita ja laulamassa Henrik Gabriel Porthanin patsaan – Suomen vanhimman julkisen veistoksen –  ympärillä. Runebergin päivänä 5.2. keskipäivällä puolestaan Akademiska Sångföreningen käy esittämässä juhlallisen laulutervehdyksen Runebergin patsaalla Esplanadilla.

Monet opiskelijakulttuuria ja julkisia veistoksia yhteen liittävistä perinteistä liittyvät tavalla tai toisella Venäjään tai pikemminkin Neuvostoliiton haamuun. Tunnettu Maailman rauha-patsaan (1990) tervaaminen ja höyhentäminen vuonna 1991 tapahtui silloisten opiskelijoiden toimesta. Sittemmin yhteiskuntahistorian opiskelijoilla on ollut tapana pestä kyseinen patsas fuksiaisissaan – tradition taustalla kerrotaan olevan kyseisen patsaan tervausepisodi. Turussa puolestaan jotkut ovat tiettävästi naputelleet Taidemuseonmäellä sijaitsevasta Leninin patsaasta kirjaimia irti vappujuhlintojen yhteydessä.
 

Symboleita kokoontumiselle ja saavutuksille

Patsaat ovat myös symboleita erilaisille saavutuksille ja luontevia paikkoja kokoontumisille. Esimerkiksi Oulussa valmistujaiskuvat yliopistosta otetaan perinteisesti kampuksen edessä sijaitsevat Matti Peltokankaan Yhtyvät säteet – eli ”Humanistipallo” -veistoksen edessä.

Mainio esimerkki akateemisen perinteen ja veistosten rakkaudesta on Helsingin maisteripromootioihin kuuluva yökulkue. Siellä keskellä alkukesäistä yötä pidetään puheita patsaille ja lauletaan niiden juurella lauluja. Tätä seuraa monisatainen laakerilehtiseppele- ja tohtorinhattupäinen iloisa joukko.

Omanlaisiaan saavutuksia ovat myös niin kutsutut saunatutkinnot, joissa yhdistyvät suomalainen saunakulttuuri, mutkaton suhde alastomuuteen sekä muistomerkkien ja patsaiden luonne kaupunkitilan maamerkkeinä.

 

Miten rikas, monipuolinen ja aktiivinen opiskelijakulttuuri meillä onkaan!

 

Juttua varten on kerätty aineistoa paitsi tarkkailemalla aktiivisesti opiskelijaelämää, myös kysymällä Facebookissa nykyisiltä ja entisiltä opiskelija-aktiiveilta vinkkejä erilaisista perinteistä, mitä julkisiin veistoksiin liittyy. Kaikki perinteet eivät edes mahtuneet tähän kirjoitukseen. Kiitos kaikille vastanneille.

Unohtuiko joku merkittävä perinne joukosta? Kerro se alla kommentteihin!

Miksi Helsingissä on vain neljä naisen muistomerkkiä?

Heihin ei törmää Helsingin kaduilla: Tove Jansson, L. Onerva, Helene Schjerfbeck ja Edith Södergran. Kuvat: finna.fi ja helsinkikuvia.fi

 

Helsingissä on neljä naisen muistomerkkiä.

Pääkaupunkimme kadut vilisevät merkkejä historiasta kuuluisten poliitikkojen, taiteilijoiden ja urheilijoiden muistomerkkien muodossa. Yllättävää ja vähän hämmentävääkin on, että Helsingin kymmenistä henkilömuistomerkeistä vain neljä on pystytetty naiselle. Ne ovat näyttelijä Ida Aalbergille, kirjailija Maila Talviolle, runonlaulaja Larin Paraskelle ja poliitikko, ministeri Miina Sillanpäälle. Nopeasti laskettuna – ja muistomerkin tulkinnasta riippuen – tämä on kymmenisen prosenttia kaikista pääkaupungin henkilömuistomerkeistä.

Toki naishahmoja on Helsingin kaduilla enemmänkin. On Havis Amanda, Dianapuiston Tellervo, Convolvulus, Työläisäiti. Se on kuitenkin vähän eri asia. Näissä naiset ovat nimettömiä allegorioita tai mytologisia hahmoja (ja tämän vuoksi useimmiten alasti). Niitä ei ole siis pystytetty kenenkään tietyn naisen elämäntyötä kunnioittamaan.

Muistomerkkiä pienempiä muistolaattoja (joita listaa mainio blogi) on muun muassa Tove Janssonilla Punanotkonkadulla ja Katri Valalla hänen nimeään kantavassa puistossa. Suomen ensimmäinen omaa arkkitehtitoimistoa pyörittänyt naisarkkitehti Wivi Lönn sai hiljattain muistolaatan Pohjoiselle Rautatienkadulle. Muistolaattoja on Helsingissä monilla sellaisillakin naisilla, joilla ei ole muistomerkkiä – mutta muistolaatoistakin suurin osa on miesten saavutusten mukaan pystytettyjä.

Kysymys kuuluukin: miksi naisille on pystytetty vähemmän muistomerkkejä kuin miehille?

Muistomerkkejä pystytetään henkilöille, jotka ovat jääneet elämään merkittävistä saavutuksista. Kuten kirjailijoille, runoilijoille, taiteilijoille, muusikoille, urheilijoille, poliitikoille ja filosofeille.

Se, kuka saa muistomerkin, ei kuitenkaan ole mikään neutraali prosessi, jossa yksilöiden saavutuksia vertaillaan keskenään ja meritoitunein saa muistomerkin.

On tärkeää huomata, että henkilömuistomerkit nojaavat kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuteen. Suomen valtio tai Helsingin kaupunki eivät (presidenttimuistomerkkejä tai muita valtiollisia hankkeita lukuun ottamatta) päätä, kelle pystytettäisiin seuraavaksi henkilömuistomerkki. Helsingin kaupunki ei vakiintuneen käytännön mukaan tilaa eikä kustanna henkilömuistomerkkejä, mutta sen sijaan kaupunki voi vastaanottaa niitä lahjoituksena. Kaupunki valvoo että teokset ovat taiteellisesti korkeatasoisia ja sopivat sijoituspaikkaansa. Henkilömuistomerkit siis eroavat muusta julkisesta taiteesta, jota tilaavat niin valtio kuin kaupungit.

Se, että henkilöllä on muistomerkki, kertoo siis siitä että häntä muistaa aktiivisesti joku yhteisö, jolla on organisointikykyä ja varakkuutta tai kykyä kerätä varoja.

Muistomerkkejä myöskin pystytetään tiettyjen alojen edustajille herkemmin kuin toisille. Alat, jotka korostuvat muistomerkeissä, ovat yksilöä korostavia – ne korostavat ajatusta tavallisen yläpuolelle kohoavasta nerosta. Neromyytti taas on pitkään liitetty yksinomaan miessukupuoleen.

Muistamisen kulttuuri on ollut vahvasti mieskeskeistä. Naiset ovat Suomessa aliedustettuina niin ikään kadunnimissä, liputuspäivissä ja muissa kollektiivisissa tavoissa muistaa ja kunnioittaa merkkihenkilöitä. Ilmiö on tuttu muuallakin: Ruotsissa on jopa tutkittu, että naisten mukaan nimetyt kadut ovat lyhyempiä ja sijaitsevat syrjemmässä kuin miesten mukaan nimetyt, jotka ovat usein valtakatuja.

Muistomerkki – nimensä mukaisesti – kertoo, ketä muistamme. Se kenet muistamme on toinen puoli sille, kenet me unohdamme.

Tarinasta puuttuu olennaisia lukuja

Julkinen tila kertoo, mitä yhteiskunta pitää merkittävänä. Puistoille ja aukioille pystytetyt muistomerkit kertovat, mitä kansalaisyhteiskunta on pitänyt merkittävinä henkilöinä ja asioina muistaa. Erilaiset kerronnan tavat ja arvostukset ovat monesti syntyneet jo henkilöiden elinaikana tai pian sen jälkeen.

Muistomerkit kertovat myös maan ja kaupungin tarinaa. Ne asettavat ihanteita, esikuvia ja roolimalleja. Niiden kautta lapset ja aikuiset, niin paikalliset kuin matkailijat oppivat, keitä meille merkitykselliset henkilöt ovat, ja mitä Suomen ja Helsingin tarinaan kuuluu.

Ongelma on, että tällä hetkellä tuosta kertomuksesta puuttuu olennaisia lukuja.

Joukosta puuttuu olennaisia oman alansa huippuja, joiden ansiosta yhteiskunta ja taide ovat kehittyneet sellaiseksi kuin ne ovat. Olennaisia henkilöitä, jotka ovat inspiraation ja ihailun lähteenä niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Tässä heistä muutamia:

Taidemaalari Helene Schjerfbeck. Helene Schjerfbeckin merkitys ja arvostus ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Hänen teoksiaan myyty huimilla hinnoilla kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, ja Schjerfbeckin taide kiinnostaa suuresti niin suomalaisia kuin kansainvälistä yleisöä. Hänellä on muistomerkki Tammisaaressa, Raaseporissa ja Hyvinkäällä. Helsingin Kuninkaantammeen on tulossa Helene Schjerfbeckin puisto. Schjerfbeck opiskeli ja opetti Helsingissä Ateneumissa. Näkisin mielelläni Helene Schjerfbeckin hahmon vaikkapa Ateneumin kulmilla.

Kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja Tove Jansson. Maailmanmaineen saavuttanut kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja, jonka teokset ovat keskeinen osa Suomi-brändiä maailmalla. Tove Janssonin puisto nimettiin hiljattain Katajanokalle. Muistolaatta sijaitsee ateljeekodin seinässä Ullanlinnankadulla. Siihen nähden kuinka suuri merkitys Tove Janssonin elämäntyöllä on niin suomalaiselle kulttuurille kuin maan kansainväliselle maineelle, tuntuu siltä että hän ansaitsisi enemmänkin huomiota kaupunkitilassa.

 

Kansainvälisesti tunnetuin runoilijamme Edith Södergran (ainakin jos uskomme Wikipediaa, ja miksi emme uskoisi). Södergrania on käännetty 40 kielelle, ja hänen tekstinsä ovat lukuisten suomalaissukupolvien rakastamia. Södergranilla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua koko Suomessa (!). Södergranin hautamuistomerkki sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella. Melko vaatimattomassa kivipaadessa on hänen tekstiään. Haudan vieressä on veistos hänen Totti-kissastaan. Södergran ei niin paljoa viettänyt aikaa Helsingissä, mutta näkisin mielelläni hänen tekstejään vaikka katukiveyksiin kaiverrettuina.

Naisasialiikkeen pioneeri ja yksi ensimmäisistä naispoliitikoista Lucina Hagman. Pihlajamäessä on Lucina Hagmanin polku ja kuja, mutta muuten Lucina Hagmanin elämäntyö ei näy Helsingin julkisessa tilassa.

 


Runoilija, kirjailija, kääntäjä, kriitikko
Hilja Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva. Onerva syntyi ja asui liki koko elämänsä Helsingissä. Aikansa modernilla naisella ja moniosaajalla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua missään – ja tämän jos minkä kuuluisi olla nimenomaan Helsingissä. Onervan syntymäkoti oli Aleksanterinkadulla.

 

Kasvatustieteen ja päivähoitojärjestelmän pioneerinaiset. Oman muistomerkin ansaitsisivat myös naiset, jotka edustavat pitkää työtä PISA-voittojen ja tasa-arvon taustalla. Näistähän Suomi nyt kerää mainetta maailmalla. Mutta kuinka moni osaa nimetä näitä  varhaiskasvatuksen pioneerityötä tehneitä naisia? Heitä olivat esimerkiksi Ida Godenhjelm, Hanna Rothman ja Betty Alander. Heidän jalanjäljillään voisi merkitä vaikka Helsingin ensimmäisten päiväkotien sijainnin.

 

Mitä pitäisi tapahtua, jos näille naisille haluttaisiin muistomerkit? Siihen tarvitaan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta. Järjestöjä, säätiöitä, varainhankintaa, julkisuutta, samanmielisten kokoamista yhteen. Taideteokset totta kai maksavat. Joukkorahoitusten ja lahjoitusten avulla on ennenkin kerätty rahaa patsashankkeisiin – ja koskaan ennen joukkorahoittaminen ei ole ollut teknisesti niin helppoa kuin se on nykyään. Tarvitaan ennen kaikkea tahtoa, hyviä ideoita ja aktiivisia tekijöitä.

Entä onko muistomerkki aikansa elänyt asia? Eikö voisi ajatella että kaikki pyrkimykset tasa-arvon eteen kannattaa suunnata johonkin tämän hetken kysymykseen? Joku voi pitää patsaita vanhanaikaisena tapana muistaa, mutta väitän että muistomerkeillä on edelleen relevantti merkitys. Siitä kertoo sekin, että uusia nimittäin tulee koko ajan. Juuri nyt on käynnissä esimerkiksi taidekilpailu presidentti Mauno Koiviston hautamuistomerkistä.

Muistomerkkien kautta tapahtuva julkinen muistaminen ja kunnioittaminen on yksi – ei suinkaan ainoa – osa sitä laajaa työtä, jossa naisia tehdään näkyvämmäksi ja tasa-arvoisemmaksi osaksi Helsingin ja Suomen historiaa. Työtä, jonka avulla menneisyydestä kerrottuun tarinaan täydentyy lisää keskeisiä henkilöhahmoja: kaupunkilaisia jotka ovat tehneet vaikutuksen ja olleet edellä aikaansa. Kaupunkilaisia, joista uudet kaupunkilaissukupolvet voivat iloita, inspiroitua ja voimaantua.

 

 

Olen rajannut tämän kirjoituksen käsittelemään naisten pientä edustusta muistomerkeissä. Muistomerkeissä – kuten muissakin yhteiskunnan tavoissa muistaa ja kunnioittaa – on aliedustettuina muitakin ihmisryhmiä, kuten seksuaalivähemmistöt. Sukupuolesta riippumatta moni merkittävä henkilö on jäänyt ilman muistomerkkiä, katua tai muuta merkkiä julkisessa tilassa. Sukupuoli on kuitenkin erittäin keskeinen tekijä, kun tarkastellaan miten henkilöiden saavutuksia on historiassa arvostettu.

Aarne Ervin portaikoista ja modernismin katsomisesta

Arkkitehtuurista keskustellessani olen kuullut monen sanoavan, kuinka he inhoavat modernismia. Usein kuulee sanottavan, että kaikki jugendin jälkeen rakennettu on rumaa. Yleisimmin jugendista ja sitä edeltäneistä kausista kaivataan nimenomaan detaljeja ja iloisia värejä.

Modernismissakin on värejä ja yksityiskohtia. Ne eivät vain ole niin voimakkaita, ja niitä täytyy joskus etsiä. Ja ne saattavat sijaita yllättävissä paikoissa. Tässä kirjoituksessa vinkkaan, miten modernistisia rakennuksia kannattaa katsoa, jos haluaa saada niistä enemmän irti. Esimerkkeinä käytän muun muassa kahta Aarne Ervin suunnittelemaa portaikkoa Helsingissä.

Miten modernismia kannattaa katsoa?

Modernismi ei ole pelkästään estetiikkaa, vaan suuntaus lähti liikkeelle ennen kaikkea tarpeista muuttaa rakennussuunnittelua yhteiskunnallisista ja terveydellisistä syistä. “Jos modernismille haluaa yhden helpon selityksen antaa, niin se on tuberkuloosi”, sanoi kerran taidehistorian luennolla professori Riitta Nikula. Modernismi pyrki parantamaan ihmisten elämää tekemällä asumisesta hygienisempää ja valoisampaa. Hygienisen arkiympäristön, luonnovalon ja puhtauden ajateltiin auttavan myös tarttuviin tauteihin.

Monet pitävät kaikkea modernismia arvottomana, tylsänä, jopa rumana. Modernistisissa rakennuksissa on kuitenkin eroja. Modernismia ovat leimanneet huonoista materiaaleista liian nopeasti kokoon kyhätyt asuintalot, niin kutsutut harmaat betonilaatikot. Niiden perusteella ei kuitenkaan mielestäni kannata tuomita koko aikakautta. Aivan kaikkina aikoina ja niihin liittyneillä tyylipyrkimyksillä on rakennettu huonoa laatua sekä hienoja ja viimeisen päälle ajateltuja rakennuksia. Pieteetillä, huolellisesti suunnitellut ja arvokkaista materiaaleista toteutetut rakennukset aivan eri asia, vaikka muotokieli onkin samansuuntaisesti rationaalisuuden ohjaamaa.

Harmaiden betonilaatikoiden perusteella ei kannata tuomita koko aikakautta.

 

Tässä muutama vinkki modernismin katsomiseen – erityisesti niitä pieteetillä rakennetuja modernistisia rakennuksia ajatellen:

1. Katso materiaaleja
Mitä materiaaleja rakennuksessa ja sen sisätiloissa on käytetty? Betoni on leimannut modernismin, mutta paljon muitakin materiaaleja löytyy: kaakelia, kivilaattoja, rappausta. Sisätiloista löytyy usein puuta, vaneria ja lasitiiltä. Erityisesti 1940- ja 1950-lukujen rakennuksista Suomessa löytyy sisätiloista upeita puuverhoiluja – esimerkiksi Helsingistä Sokos Hotel Vaakunasta (Erkki Huttunen, 1952).

2. Värit ja taideteokset
Väri-iloittelussa modernistiset rakennukset eivät yleensä pärjää uusrenessanssille tai jugendille, mutta värien käyttö on laadukkaissa modernistisissa rakennuksissa silti merkittävä osa arkkitehtuuria. Esimerkiksi juuri remontoidussa Töölön kirjastossa, johon palaan kohta, on sisustuksessa kirkasta vihreää, keltaista ja oranssia. Moniin modernistisiin rakennuksiin liittyy myös värikkäitä seinämaalauksia.


3. Minkälaiset ikkunat rakennuksessa on?
Modernismin monet perusasiat kiteytyvät valoon ja ilmaan, joten on luonnollista että erityisesti ikkunat olivat modernistien kiinnostuksenkohteina. Perinteisistä neliön ja suorakulmion muotoisista ikkunoista siirryttiin esimerkiksi nauhaikkunoihin, jotka laskelmien mukaan toivat enemmän valoa sisään.

Porthania ulkoa


4. Kyltit
Kyltit ja valomainokset ovat liikerakennusten merkittävä osa. Miltä vaikkapa Lasipalatsi näyttäisikään, jos siinä ei olisi viehättäviä 1930-lukulaisia mainosvaloja? Arkkitehtuurin historian tutkijat ovat kirjoittaneet, että kun modernismi luopui ornamenteista ja veistoksista rakennusten julkisivuissa, niin tavallaan ne korvasivat 1900-luvun alun kaupunkielämän uutuus eli mainokset ja mainosvalot. Ne olivat ikään kuin uusia ornamentteja, jotka elävöittivät rakennusten julkisivuja. Olenkin iloinen siitä, että ainakin Helsingin Autotalossa ja Ympyrätalossa lähes kaikki valomainokset on viime vuosina yhtenäistetty ja muutettu rakennusajan hengen mukaisiksi.

5. Mikä on rakennuksen ihmiskuva?
Rakennusta katsoessa kannattaa käyttää hetki sen pohtimiseen, minkälaisille ihmisille ja minkälaiseen maailmaan se on suunniteltu. 1950- ja 1960-luvun modernistiset rakennukset huokuvat sodanjälkeistä talouskasvun optimismia, elinolosuhteiden parantumista, ihmisten pyrkimyksiä eteenpäin, tasa-arvoistumista, puhtautta ja avaruutta. Näistä kertovat esimerkiksi puhtaat pinnat, helposti puhdistettavat materiaalit, valoisuus, avattavat ikkunat, parvekkeet ja kattoterassit.

 

Aarne Ervin portaikot

Hyvän esimerkin ja hauskan arkkitehtuuribongauskohteen tähän tarjoavat kaksi arkkitehti Aarne Ervin rakennusta: Porthania ja Töölön kirjasto.

Processed with VSCO with hb1 preset

Vuonna 1957 valmistunut Porthania oli Helsingin yliopiston suuri rakennushanke toisen maailmansodan jälkeen. Se rakennettiin aivan eri lähtökohdista kuin sotaa ennen rakennetut ylipistorakennukset: kiinnitettiin huomiota palveluihin ja siihen, mitä muutakin kuin pänttäystä opiskelija tarvitsee. Luentosalien lisäksi rakennettiin valoisa ja avara opiskelijaruokala, liikuntasali sekä kattoterassi ja ruokalan parveke joilta haukkailla raitista ilmaa.

Porthanian rappukäytävä on ehdottomasti rakennuksen hienoin kohta. Kun sitä katsoo alhaalta ylös, se näyttää hieman lehdeltä – kenties akateemiseen symboliin ja promootioperinteeseen viittaavalta laakerinlehdeltä?

Processed with VSCO with hb1 preset

Ilmassa roikkuva portaikko huokuu kepeyttä ja jopa eleganssia. Lasitiiliseinä tuo tilaan valoa ja vaaleutta, ja sen läpinäkyvyys edustaa myös uutta aikaa.

Töölön kirjasto

Vuonna 1970 valmistunut Töölön kirjasto huokuu vaaleutta, valoa ja ilmavuutta. Kauniit puistonäkymät tarjoavat rauhoittavan tilan lukemiselle.

Processed with VSCO with q9 preset

Ervi on leikitellyt portaikolla myös Töölössä. Siinä missä Porthanian portaikko muodostaa lehtiaiheen, on Töölön kirjastossa oikea arkkitehtuurijekku: kolmikerroksinen kierreportaikko päättyy pyöreään kattoikkunaan. Silmähän se siellä, kirjastoon ja lukemiseen hienosti sopien. Kuka vielä väittää, ettei modernismissakin voisi olla lystikkyyttä ja yksityiskohtia?

* * *

Haluatko perehtyä lisää modernismiin? Tässä suosituksena kaksi mainiota podcastia aiheesta.

Funktionalismi mullisti asumista – taidehistorian professori Kirsi Saarikangas kertoo, minkälainen mullistus ihmisten asumisessa tapahtui 1900-luvulla modernismin myötä. Tämä jakso auttaa havainnoimaan ja analysoimaan kaikkein arkipäiväisintä asiaa – omaa kotia – aivan uudella tasolla.

Tiloja ihmisiä ja jumalia varten – professori Markus Hiekkanen kertoo innostavaan tyyliinsä koko arkkitehtuurin historian keskeisimmät kohdat 30 minuutissa.

 

Taidetta metrossa – testissä länsimetron uudet asemat

Metro lipuu tutusti sinisävyiselle Ruoholahden asemalle, mutta ”juna menee kääntöraiteelle” –kuulutusta ei enää kuulu, eikä kyydistä tarvitse nousta pois. Metron ovet sulkeutuvat, ja uusia nimiä alkaa ilmestyä pysäkkinäyttöön.

Nyt lähdetään matkalle länsimetroon ja pysähdytään matkalla kiinnostavimman näköisillä asemilla. Tekstin lopussa pohdin myös yleisemmin taidetta metroissa.


Lauttasaari – Drumsö

Tähtitaivas – se on ensimmäinen asia mikä tulee mieleen länsimetron ensimmäisestä asemasta.

Processed with VSCO with a5 preset

Lauttasaaren aseman keskitila muodostuu eri tasoilla roikkuvista lampuista. Ne keinuvat hiljaa ilmavirran kulkiessa asemalla, kuin hitaasti liikkuvat taivaankappaleet. Iltataivaan vaikutelmaa korostaa katon violetinsinisen valaistus.

Metron ovet sulkeutuvat, ja matka jatkuu syvemmälle länteen.


Koivusaari – Björkholmen

Koivusaaren asema jatkaa Lauttasaaren värimaailmaa. Aseman visuaalisesti leimallisin piire on vahva violetti valo.


Keilaniemi – Kägeludden

Valomiekat, lasersäteet!
Ne tulevat ensimmäisinä mieleen, kun metro jarruttaa Keilaniemen kohdalla.

Processed with VSCO with g3 preset

Taiteilijakaksikko Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen valotaideteos on Keilaniemen katseenvangitsija. Eri suuntiin osoittavat valopuikot muodostavat keskenään kuvioita, kun sitä katsoo liikkuvasta metrosta. Silmissä vilisee hetkellisiä tuttuja muotoja: ristejä, miinuksia, plussia, kirjaimia.

Processed with VSCO with g3 preset

Asemalaituri on mustaa kaakelia, joka peilaa katon valotaideteosta. Tämä teos sopii hienosti bisneksen virtaviivaiseen Keilaniemeen.


Aalto-yliopisto – Aalto-universitet – Aalto University

Kun metro saapuu Otaniemeen, on ensimmäinen ajatukseni asemasta hämyinen luola (sinänsä paikan kulttuurihistoriaan erittäin hyvin sopien). Valoisien asemien jälkeen Aalto-yliopisto asema tuntuu nimittäin hieman hämärältä.

Processed with VSCO with hb2 preset

Punaruskea levy aaltoilee katossa aseman keskiosassa. Origamimainen levy muodostuu kolmioista. Kolmioissa voi nähdä jopa symbolisen yhteyden Aalto-yliopiston kolmeen alaan: tekniikkaan, kauppatieteeseen ja taideteollisuuteen.

Processed with VSCO with a6 preset

Ruosteenvärinen teräs luo yhteyden ympäröivän kampuksen punatiiliseen arkkitehtuuriin.


Tapiola – Hagalund

Aivan kuin Aalto-yliopiston asemalla punatiilen väri näkyy asemalla, on Tapiolan asema hohtavan valkoinen – kuin modernistinen 1950-luvun arkkitehtuuri sen ympärillä. Lamput sijaitsevat suurissa valkoisissa kuvuissa, ja katonrajassa peilit suurentavat tilan tuntua.

Processed with VSCO with hb2 preset

Tapiolan asemalla huomio kiinnittyy heti kuvanveistäjä Kim Simonssonin veistokseen Emma jättää jäljen. Valkoinen tyttöhahmo ei seiso jalustalla, vaan samalla tasolla metroa odottavien ihmisten kanssa. Siitä se kuitenkin erottuu selvästi suurella mittakaavallaan.

Veistos-Emma on uteliaan ja leikkisän näköinen. Materiaaliltaan veistos on maalattua pronssia. Valkoisen hahmon kämmen on täynnä erivärisiä maaliläiskiä, kuin hän olisi pyöritellyt kämmentään maalarin paletilla.

Ja se jälki, jonka Emman käsi on jättänyt, se löytyykin heti rullaportaista.

Processed with VSCO with a6 preset

Nimi ja teosprojekti viittaavat luonnollisesti Tapiolassa sijaitsevaan Espoon modernin taiteen museo EMMAan, joka on rahoittanut teoksen. Mielestäni teos toimii hienosti niin itsenäisenä teoksena kuin EMMA-museon esiintuojana.

Emma-veistos on itse asiassa länsimetron ainoa veistos. Se on hieman sääli: enemmänkin olisi taidetta mahtunut.

Enemmän taidetta länsimetron asemille piti tullakin. Tästä HS:n jutusta käy ilmi, että taiteen hankinnassa lähdettiin alun perin hyvin liikkeelle: oltiin ajoissa ja otettiin ammattilainen tekemään taidesuunnitelmaa. Jossain vaiheessa prosessia selvästi kuitenkin tahto loppui, kenties metroprojektin muiden ongelmien kasautuessa. Lopputuloksena kaikilla asemilla ei valitettavasti ole taideteoksia.

Mutta jatketaan matkaa vielä muutamalle uudelle asemalle.


Urheilupuisto – Idrottsparken

Tähän saakka olen hahmottanut, missä päin liikumme, mutta nyt metro vie minulle aika tuntemattomaan osaan Espoota. Urheilupuiston asema koostuu mustavalkoisista paneelilevyistä. Katosta laskeutuvat suuret, pyöreät valaisimet ovat kuin sädekehiä työmatkalaisten yllä.


Niittykumpu – Ängskulla

Vihdoin väriä! Niittykummun aseman seinissä on kuvataiteilija Mari Rantasen teos, jossa materiaalina on käytetty vihreän ja vaaleanpunaisen sävyisiä kaakeleita. Niistä muodostuu geometrisia kasvien ja kukkien hahmoja – viittaus niittyyn. Huomaan, että värit ovat käänteiset aseman eri sivuilla, eli metromatkustaja näkee eri värit meno- ja paluumatkalla.


Matinkylä – Mattby

Pääteasema. Juna menee kääntöraiteelle. Matinkylän asema on hyvin avara. Valkoinen katto kaartuu korkealla matkustajien yllä.

Processed with VSCO with hb1 preset

Katto koostuu rei’itetyistä kapeista metallilevyistä, jotka muodostavat nauhamaisia säikeitä. Niissä on tummempia ja vaaleampia kohtia, ja tummempien kohtien osuessa yhteen kattoon muodostuu katsetta ohjaavia linjoja. Valkoiseen kattoon eloa luo väreilevästi liikkuva keltainen valo, joka tuo mieleen revontulien tuikkeen.

Jään Matinkylän avaran katon alle odottelemaan metroa takaisin Helsinkiin. Espoo ei tunnu enää yhtään niin kaukaiselta, kun sinne pääsee metrolla. Asemat ovat raikkaita, omaleimaisia, ja niissä on avaruutta. Taideteokset ja arkkitehtuurin yksityiskohdat tarjoavat kiinnostavaa katseltavaa.

Pitkin reissuani asemilla näkyi myös muita metrobongailijoita. Näkee, miten hartaasti tätä uutuutta on odotettu. Ja silti, kun istahdan oranssiin penkkiin ja suuntaan takaisin itää kohti, metro Espoossa tuntuu jo tutulta jutulta.

“Metro on pakollinen museo”

Kun ajelen takaisin Helsingin puolelle, väistämättä huomaan että Helsingin metroasemat alkavat selvästi olla remontin tarpeessa lähivuosina. Uututtaan hohtavat länsimetron asemat voivat luoda painetta kunnostaa myös Ruoholahdesta itään sijoittuvat asemat. Positiivinen naapurikateus on nimittäin yleensä hyvä kirittäjä uudistuksissa.

Kun väistämättä Helsinki jossain kohtaa metroasemiaan alkaa kunnostaa, toivon että taidesuunnittelu otetaan alusta asti mukaan kunnianhimoisella tasolla. Länsimetro on ihan hyvä esimerkki, mutta referenssejä kannattaa kerätä ulkomailtakin. Kuten vaikka Italian Napolista.

Napolissa nimittäin remontoitiin metroasemia ja laajennettiin metroverkkoa muutamia vuosia sitten. Asemien uudistamiseen otettiin mukaan nykytaiteilijoita – niin paikallisia kuin kansainvälisiäkin – suunnittelemaan asemille teoksia. Kokonaisuuden kuratoinut Achille Bonito Oliva kutsuu yllä olevassa videossa teoksia ”pakolliseksi museoksi”, tarkoittaen että kaupunkilaiset väistämättä näkevät ja kokevat teokset, aivan kuin joutuisivat tai saisivat kulkea metroon nykytaiteen museon läpi.

Napolissa teoksiin ja asemien arkkitehtuuriin on todella panostettu: ne ovat huolella laadittuja tilakokonaisuuksia, joihin teokset istuvat saumattomasti. Silti tilat eivät näytä museoiden käytäviltä, vaan ennen kaikkea laadukkailta julkisilta tiloilta. Yksi omista suosikeistani on Toledon asema (videossa kohdasta 15:18 eteenpäin). Sen liukuportaita alas lipuminen oli ihmeellinen, taianomainen kokemus. Kuin leijuisi yhtä aikaa avaruudessa ja akvaariossa.

Tampereella muuten on pohdittu taideohjelmaa tulevalle ratikalle.  Julkinen taide, laadukas arkkitehtuuri ja joukkoliikenne ovat selvästi erinomainen yhdistelmä.

Linkkejä:

Tietoa länsimetron asemista ja niiden suunnittelijoista: https://www.lansimetro.fi/asemat/ 

Aiempi kirjoitukseni Kampin metroaseman taideteoksesta: https://katukuvia.wordpress.com/2017/02/05/ylospain-katseleminen-ja-kaupungin-juuret/

Taideteokset, joiden yli kävellään

Jos asut tai käyt Helsingissä, olet luultavasti kävellyt taideteosten yli. Ehkä jopa satoja kertoja.

Etkä ole tehnyt mitään väärin. Nämä taideteokset sijaitsevat maassa arkisilla ja ruuhkaisilla reiteillä, eikä niitä ole tarkoitettu koskemattomiksi kohdiksi, jotka tulisi kiertää.

Esittelen seuraavaksi kolme julkisen taiteen piileskelevää helmeä, kaikki Helsingin ydinkeskustan kiireisimmillä kaduilla.

 

Kluuvinlahden fossiilit (Tuula Närhinen, 2003)

Processed with VSCO with hb2 preset
Kuparinen, hieman alle kymmenen senttimetrin levyinen viiva halkoo Aleksanterinkadun kahdesta kohtaa. Kuvassa näkyvät tekstit ENTEROMORPHA INTESTINALIS (suolilevä) ja 
PHRAGMITES AUSTRALIS (järviruoko).

Aleksanterinkatu kunnostettiin vuosina 2001–2003, ja kunnostuksen yhteydessä kadulle päätettiin toteuttaa ympäristötaideteos. Teokseksi valikoitui kuvataiteilija Tuula Närhisen ehdotus Kluuvinlahden fossiilit.

Teos kertoo Helsingin historiaa: viivat on sijoitettu suurin piirtein sille kohdalle, jossa Kluuvinlahden rantaviiva liplatti vielä 1800-luvun alussa. Sittemmin Kluuvinlahti kuivatettiin, ja paikalle levisi Helsingin keskusta: hevosia, autoja, raitiovaunuja, muotiliikkeitä, kahviloita.

Närhisen teokseen on kirjoitettu ruovikkoisten alueiden eläinten ja kasvien latinankielisiä nimiä. Ne ovat Aleksanterinkadussa ikään kuin muistona Kluuvinlahden ajalta.

Lähde


Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille (Denise Ziegler, 1999)

Kaivonkannen teksti: Tämä katu vie alaspäin / Rautatieasemalle, / sinä suunnistat / ylämäkeen.

Katuviemärin kaivonkannessa on teksti. Se sanoo: sinä suunnistat ylämäkeen. Se puhuu minulle, satunnaiselle kadunkulkijalle joka vilkaisi katuun. Tulee erityinen olo.

Kuvataiteilija Denise Zieglerin teos Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille levittäytyy ympäri Helsingin keskustaa. Alun perin epigrammeja oli kahdeksan, mutta osa kansista on poistettu katutöiden vuoksi. Kuvan kansi sijaitsee Forumin ja Lasipalatsin välimaastossa Simonkadulla.

Tämä on sillä tavalla hauska teos, että kaivoa peittämässä täytyisi joka tapauksessa olla kaivonkansi. Mutta tässäpä on lisäksi taideteos. Pieni hymykuoppa kiireisten jalkojen keskellä.

Lähde.
Myös Milja Liimatainen on kirjoittanut teoksesta gradussaan.


Hiljaisuuden jalanjäljet (Merja Puustinen ja Andy Best, 2000)

Processed with VSCO with q1 preset
Näätä / Mård / Martes martes

Forumin puoleisella Lasipalatsin kulmalla osa katulaatoista on pronssisia. Pronssiset laatat ovat samankokoisia kuin kivilaatat, joten ne yhtä aikaa sekä sulautuvat urbaaniin katumaisemaan että erottuvat tavanomaisesta.

Kyseessä on taiteilijapari Andy Bestin ja Merja Puustisen teos Hiljaisuuden jalanjäljet.

Parissakymmenessä pronssilaatassa on Suomessa liikkuvien villieläinten jälkiä, yhden eläimen jäljet aina yhdessä laatassa. Jäljet eivät ole ihmisen veistämiä, vaan ne on kerätty ihan oikeiden eläinten tassunpainalluksista Ähtärin ja Ranuan eläinpuistoissa.

Taiteilijat kertovat Helsingin taidemuseo HAMin sivuilla, että Hiljaisuuden jalanjäljet toimivat muistutuksena siitä, kuinka lyhyt kaupungistumisen historia Suomessa on. Osa teoksessa kuvatuista eläinlajeista on uhanalaisia. Vielä hetki sitten ne tepastelivat Helsingin keskustankin alueella.

Lähde


Hiljaisia muistomerkkejä

Edellä esitellyt teokset Helsingin kaduilta ovat pieniä ja monelle huomaamattomia, mutta kuitenkin aivan selkeästi itsenäisiä taideteoksia. Ne sulautuvat katupintaan ja elävöittävät sitä, mutta niissä on myös vahva merkitys joka paljastuu jos niitä jää tarkastelemaan ja vaikkapa googlaa lisätietoa. Ne eivät huuda olemassaoloaan, mutta ne luovat hymyn uteliaille katselijoille ja kaupunkitilan kiireettömille tarkkailijoille. Ne ovat myös paikkasidonnaisia: teosten lähtökohdat ovat juuri siinä paikassa, missä ne sijaitsevat.

Teemoiltaan nämä kolme teosta ovat perinteisen monumentin vastaisia. Siinä missä monumentteja on pystytetty hallitsijoille ja sotasankareille, nämä teokset nostavat esiin luontoa ja uhanalaisia lajeja, jotka ovat saaneet väistyä kaupungin rakentamisen tieltä (Kluuvinlahden fossiilit, Hiljaisuuden jalanjäljet) sekä tavallisen ihmisen havaintoja (Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille).

Toisaalta sanan monumentti etymologia on muistamisessa. Tavallaan ainakin Kluuvinlahden fossiilit ja Hiljaisuuden jalanjäljet ovat muistomerkkejä – muistomerkkejä paikalta hävinneille kasveille ja eläimille.

Nämä kolme teosta eivät ole mahtipontisia monumentteja, mutta eivät ne ole pelkkää katupinnan ornamenttiakaan. Ne ovat taideteoksia, jotka ovat läsnä arkisissa askeleissa ja tuovat kaduilla kävelemiseen iloa ja syvyyttä.

 

* * *

Loppukevennyksenä nostan esiin vielä yhden kuriositeetin Hiljaisuuden jalanjäljistä.

Tarkkaavainen katsoja erottaa hieman etäämmällä myös pronssilaatan, jossa on ihmisen jalanjälki. Sillä silmäyksellä kun huomasin tämän ensimmäisen kerran, tiesin että kyse on teekkarijäynästä. Jalanjäljen alla lukee: Teekkari / Teknolog / Ubi bene ibi polytechnica. Teekkarilähteeni mukaan täydennys on lisätty teokseen myöhemmin, vuonna 2009.

Jäynä on huolellista jälkeä: se on tehty samassa koossa, samasta materiaalista ja jopa samanlaista fonttia käyttäen, eikä se vahingoita alkuperäistä teosta millään tavalla. Se vaan lisää siihen uuden tason, riemullisen kommentin.

Teekkarijäynän tarkoitushan on aiheuttaa riemua. Niiden toteuttaminen saattaa joskus “edellyttää totutulle yhteiskuntajärjestykselle hämmentäviä toimia” (Wikipedia). Itse luonnehtisin, että jäynä on eräänlaista hyväntahtoista anarkismia kaupunkitilassa. Toivon todella, että teekkarin jalanjälki säilyy jatkossakin Lasipalatsin kulmalla Hiljaisuuden jalanjälkien vieressä: harvoin näkee näin huolella ja vaivalla tehtyä kommenttia julkiseen taideteokseen.

Ja kuten näädät ja ahmat, ovathan teekkaritkin muinoin tallustaneet Helsingin katuja, kunnes joutuivat väistämään Espoon puolelle.

Processed with VSCO with q2 preset

 

Teosten sijainnit kartalla:

https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/kluuvinlahden-fossiilit-tuula-narhinen/
https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/epigrammeja-helsingin-kaupungin-jalankulkijoille-denise-ziegler/
https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/hiljaisuuden-jalanjaljet-andy-best-merja-puustinen/

 

Yrjönkadun uimahalli: viisi kysymystä ja vastausta

Processed with VSCO with f2 preset

Helsingissä sijaitseva Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin julkinen uimahalli. Se avattiin vuonna 1928 nuoren tasavallan pääkaupunkiin innokkaassa hengessä – vihdoin uimareille ja uimahyppääjille saataisiin mahdollisuus ympärivuotiseen harjoitteluun, lapsille paikka harjoitella uimataitoa sekä helsinkiläisille uusi modernin kaupunkilaiselämän keskus.

Yrjönkadun uimahalli tunnetaan tavanomaista uimahallia laajemmasta kylpyvaihtoehtojen valikoimastaan: tavallisen uintilipun lisäksi voi ostaa lipun ylellisempään toiseen kerrokseen, jolloin saa oman tilavan pukeutumishytin, pyyhkeen ja kylpytakin sekä mahdollisuuden käydä sähkösaunan lisäksi myös höyrysaunassa ja puusaunassa sekä nauttia kahvilan palveluista. Toki uimahalli tunnetaan siitäkin, että miesten ja naisten vuorot ovat erillisinä päivinä, minkä vuoksi uimahallissa saa myös uida alasti.

Avaan seuraavassa viiden kysymyksen kautta Yrjönkadun uimahallin kiinnostavaa kulttuurihistoriaa. Nämä nostot ovat taidehistorian pro gradustani; kiinnostuneille sieltä löytyvät myös tarkemmat lähteet.

 

1. Minkälainen paikka Yrjönkadun uimahalli oli alun perin, vuonna 1928?

Processed with VSCO with a4 preset

Visuaalisesti aika samanlainen kuin nykyään: uimahallin sisätilat ovat säilyneet melko lailla alkuperäisessä asussaan.

Vuonna 1928 kylpemistavan pystyi valitsemaan vielä useammasta vaihtoehdosta kuin nykyään: tarjolla oli niin saunakylpyjä, roomalaisia kylpyjä kuin höyrykaappikylpyjä. Toisessa kerroksessa eli kylpyläosastolla pesun suorittivat kylvettäjät. Lisäksi uimahallin rakennuksessa oli muita urheiluun – tai ”ruumiinkulttuuriin” kuten silloin usein sanottiin – liittyviä palveluita: oli tennissali, tanssiopisto sekä fysiologinen hoitola Horus. Uimahallin yläkerrassa oli suuri ravintola UI-MA-RA sekä silityslaitos, jonne saattoi jopa jättää vaatteensa silitettäväksi uinnin ajaksi. Naisten osastolla sijaitsi myös kampaamo. Yrjönkadun uimahalli oli siis todellinen kaupunkikulttuurin keskus.

Toki hallissa myös urheiltiin aivan eri määrin kuin nykyään, olihan se Suomen ainoa ympärivuotinen julkinen uimapaikka aina 1950-luvulle saakka. Uimaseuroilla oli harjoituksia ja kilpailuita. Suuressa altaassa oli myös uimahyppyteline, joka on sittemmin purettu (sattumaa tai ei, uimahallin aktiivinen ajaja, urheiluvaikuttaja Toivo Aro, oli itse olympiatason uimahyppääjä). Uimahalli oli auki myös kesäkautena nykyistä laajemmin.

Uimahallin rakennutti ja omisti tuolloin yksityinen liikeyritys Uimahalli Oy. Vuonna 1954 Uimahalli Oy myi Yrjönkadun uimahallin valtakunnalliselle urheiluliitto SVUL:lle, ja vuonna 1967 halli siirtyi Helsingin kaupungille.

2. Pääsivätkö naiset alusta lähtien uimahalliin?

Kyllä. Naiset ovat kuuluneet keskeisesti Yrjönkadun uimahallin asiakaskuntaan alusta saakka.

Monille tulee yllätyksenä tieto, että Yrjönkadun uimahallissa on itse asiassa kaksi allasta: suuri ja pieni allas. Pientä allasta käytetään nykyään vesijumppiin ja yksityistilaisuuksiin, mutta alun perin se oli naisten osasto.

Processed with VSCO with a5 preset
”Naisten allas on verrattain pieni, mutta sen sijaan sitä aistikkaampi: sen seinät on kokoonpantu erivärisistä vaaleanharmaista sekä vaalean- ja tummanruskeista kaakeleista, jotka muodostavat yksinkertaisia, mutta silti aistikkaita kuvioita. Se on kuin pieni, kaunis pyhättö ja sitähän se tavallaan onkin, terveyden temppeli”, kirjoitti Urheilu-lehti vuonna 1928.

Alkuperäinen naisten osasto on kooltaan alle puolet suuresta altaasta, eikä vesi yllä syvimmässäkään kohdassa kuin reiluun metriin. Siellä ei siis uitu kilpaa, vaan pikemminkin vain pulahdettiin veteen saunan jälkeen.

Alusta lähtien naisille oli kuitenkin vuoroja myös suureen altaaseen. Ei yhtä paljon kuin nykyään, mutta kuitenkin säännöllisesti. Myös mainontaa kohdistettiin naisiin, kuten alla olevasta mainoksesta näkyy.

Processed with VSCO with a4 preset
“Säilyttääkseen kauneutensa ja ruumiinsa jäntevyyden kylpee tyylikäs helsingitär päivittäin uima-altaassa”, mainosti uimahallin mainos Hufvudstadsbladetissa 1920-luvun lopulla.
3. Miksi siellä uidaan alasti?

Kuka tahansa Yrjönkadun uimahallissa käynyt ymmärtää mainiosti, miksi uimahalli on jaettu miesten ja naisten päiviin: pukuhuoneet ja uima-allas ovat yhtä ja samaa tilaa. Siksi uimahallin koko historian ajan vuorot on jaettu erillisiin miesten ja naisten vuoroihin, eikä siksi ole ollut tarvetta vaatia uidessa uimapukua. Nykyään uida saa joko uimapuvussa tai alasti.

Processed with VSCO with a4 preset
Terveydenhoito-lehdessä julkaistu piirros tulevasta uimahallista.

Alun perin (ja aina vuoteen 2001 saakka) uimapukuja ei sallittu lainkaan. Uimahallin perustajat perustelevat asiaa 1920-luvulla niin, että he eivät pitäneet uimapukuja hygienisinä. Sittemmin alastomuudesta on tullut Yrjönkadun uimahallin kulttuurihistoriallinen erityispiirre.

1920-luvun lopulla alastomuus oli muutenkin muodikasta, ja siitä innostuivat keskustelemaan Suomessa niin urheilijat kuin taiteilijat. Muotia olivat ulkoilmasta nauttiminen, rantaelämä ja auringonpalvonta; kureliivit ja korsetit puolestaan kuuluivat menneeseen aikaan. Tulenkantajat ja heistä erityisesti Olavi Paavolainen kirjoittivat paljon ruumiinkulttuurista eurooppalaisten esikuvien mukaisesti.

Urheilukontekstissa alastomuus yhdistettiin luonnollisesti olympialaisten historiaan ja antiikkiin – ja antiikistahan tuli myös paikan idea, kylpylä, termi. Vaikka hygienia varmastikin siis oli pohjimmainen syy uimapukukiellolle 1920-luvulla, liitti alastomuus uimahallin tuolloin moniin aikakauden kulttuuri-ilmiöihin.

4. Kuka on suunnitellut Yrjönkadun uimahallin?

Arkkitehti Väinö Vähäkallio (1886–1959). Vähäkallio oli uimahallin rakennushankkeessa kiinnostavassa roolissa, sillä hän kuului myös uimahallin johtokuntaan. Vähäkallio on suunnitellut myös mm. Elannon pääkonttorin Hämeentiellä, Franzenian sekä lukuisia Helsingin keskustasta tuttuja asuintaloja.

Yrjönkadun uimahallin arkkitehtuuri nojaa 1920-luvulle tyypillisesti klassismiin, mutta sitä on myös tulkittu vapaasti. Pesutilat ovat puolestaan modernismin aatemaailmalle tyypillisesti valkeat ja hygienisyyttä korostavat. Uima-altaan ja sitä ympäröivien seinien sinisävyinen laatoitus tilattiin Tšekkoslovakiasta.

5. Mikä erottaa Yrjönkadun uimahallin tavallisesta uimahallista?

2014-03-20 15.07.46

Yrjönkadun uimahalli on tavallaan sekä uimahalli että kylpylä. Siellä voi huhkia vesijuoksuvyössä tai kroolata altaan päästä päähän, kuten tyypillisesti uimahallissa. Siellä voi kuitenkin myös saunoa puusaunassa, kääriytyä sen jäljiltä kylpytakkiin ja istahtaa toisen kerroksen kaariholven alle, tilata kahvilasta savumuikkuleipiä ja shampanjaa ja vaihtaa niitä nauttiessa ystävän kanssa kuulumiset. Siellä tapaa sekä reippailijoita että kaupunkielämästä nautiskelijoita. Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin uimahalli, mutta se on myös Suomen ainoa uimahalli joka muistuttaa kylpylää. Kroolaus ja vesijuoksu ovat mahdollisia jokaisessa Suomen uimahallissa, mutta kylpyläkulttuuri vain Yrjönkadulla.

Yrjönkadun uimahalli on huomattu myös kansainvälisesti: muun muassa BBC nostaa sen esiin maailman kauneimpia uimahalleja käsittelevässä jutussaan. Se on uniikki ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä helsinkiläinen erikoisuus kaupungin sydämessä.

Mihin kysymykseen Yrjönkadun uimahallista haluaisit vastauksen? Kommentoi alle!

 

 

Kävelyllä entisellä Pasilan konepajan alueella, jonne nyt kohoaa asuintaloja

Kävin elokuisella iltakävelyllä Pasilan konepaja-alueella eli Teollisuuskadun, Aleksis Kiven kadun, Sturenkadun ja Pasilan aseman rajaamalla vanhalla VR:n konepajan alueella. Alue on kehittynyt kesän aikana aika paljon, sillä sinne oli sitten viime näkemän ilmestynyt kaksi uutta kävelysiltaa.

Processed with VSCO with q2 preset

Punatiili julkisivumateriaalina kietoo alueen visuaalisesti yhteen. Punatiilen lisäksi alueella on käytetty paljon aika kirkkaitakin värejä laatikkomaisina yksityiskohtina julkisivussa. Pidän erityisesti siitä, miten tiiltä on käytetty tässä kaarevassa seinässä Teollisuuskadulla.

Processed with VSCO with a6 preset

Vaikutun yhä uudelleen Aleksis Kiven kadulla sijaitsevien punatiilitalojen keskellä kulkevasta porttikujasta. Se on yhtä aikaa jylhä ja vaikuttava, mutta myös suojaisa ja värikäs. Suosittelen lämpimästi kulkemaan tuon korttelien keskellä kulkevan kujan päästä päähän. Kulku rytmittyy hienosti: joka toinen aukio on autoja ja muuta kulkua varten, joka toinen on suojaisa piha pihaleikkeihin ja oleskeluun.

Processed with VSCO with q1 presetProcessed with VSCO with a6 preset

Uusimmat rakennukset nousevat Meiran taivaallista kahvintuoksua levittävän tehtaan lähettyville. Pidän siitä, miten punatiiliseinän korkeus on sama kuin viereisissä vanhoissa konepajarakennuksissa – visuaalinen tiilenpunainen linja ei katkea. Valkoinen taas sitoo rakennukset hyvin funkis-Meiraan.

Processed with VSCO with a6 preset

Kaiken keskellä alueella on itse konepaja: arkkitehti Bruno Granholmin 1800-luvulla piirtämät tiilirakennukset, joissa metallin kilke ja koneöljyn haju ovat hiljattain vaihtuneet indie-musiikkiin ja brunssien tuoksuun.  Konepajan Brunosta toivottavasti muodostuu pysyvä kulttuurin ja iloisen kaupunkielämän keskus alueen sydämeen, vaikka muunkinlaisia suunnitelmia on ollut tapetilla. Kulttuuri- ja tapahtumakeskukselle on alueella kysyntää, ja sanoisin että se toisi myös tärkeää vastapainoa sille, että sitä ympäröivät asuintalot ovat lähinnä asuintaloja, niissä ei ole isoja liiketiloja kahviloita tai muuta kaupunkielämää varten.

Processed with VSCO with q1 preset

Vielä enemmän alueella olisi voinut tai voisi panostaa pihoihin ja muihin yleisiin alueisiin. Taideteokset ja visuaaliset innokkeet puuttuvat, ja pääosin on menty aika edullisen näköisillä standardiratkaisuilla.

Hieno alue tästä kuitenkin kasvaa. Suosittelen lämpimästi iltakävelyn kohteeksi.

Ravintolat ja kahvilat kaupunginosien dynamoina – case Vallila

vallila
Instagrammattu aamiainen Suvanto-kahvilassa Vallilassa.

Olen ajatellut viime aikoina tällaista asiaa: että ihmiset, varsinkin nuoret, haluavat muuttaa kaupungissa sellaisiin kortteleihin, missä on kivoja kahviloita ja ravintoloita. Perinteisillä lähipalveluilla – ratikkalinjoilla, kirjastoilla, kouluilla, terveyskeskuksilla – on toki edelleen väliä, eivät ne ole menettäneet merkitystään. Mutta kun puhutaan alueista kantakaupungin sisällä, niin missä tahansa paikassa Helsingissä nuo palvelut ovat melko lähellä.

Se, mikä ratkaisee asuinalueen vetovoiman kantakaupungin sisällä, ovat entistä enemmän kivat ravintolat ja kahvilat.

Ennen kaikkea olen tästä perspektiivistä ajatellut Vallilaa.

Vallilaan on viime vuosina avautunut melko paljon uusia ravintoloita ja kahviloita. Samoina vuosina Vallilan asukasrakenne on keskiluokkaistunut ja asuntojen neliöhintojen nousu on kohonnut helsinkiläisen keskiarvon yläpuolelle. Vallilan läheisyys Kallioon, hyvät ratikka- ja bussiyhteydet keskustaan, kaunis arkkitehtuuri ja pienten asuntojen määrä ovat toki jo sinänsä erittäin otollinen yhdistelmä sille, että alue nousee nuorten aikuisten keskuudessa suosituksi. Uskon, että buustin Vallilan trendistymiseen ovat tuoneet alueelle avatut kivat ravintolat ja kahvilat, kuten Vallilan Stoori, Mashiro, (jo lopettanut) Suvanto ja sen paikalle avattu Melt. Konepajan Bruno ja Teurastamokaan eivät ole kaukana Vallilasta. Toki kehitys on itseään ruokkiva kierre: kun alueelle muuttaa ulkona syöjiä ja kahviloissa viihtyviä ihmisiä, kannattaa sinne myös avata uusia ruokapaikkoja.

Ajatus ravintoloiden läheisyyden houkuttelevuudesta asuinpaikan valinnassa nousi taas mieleeni, kun törmäsin tähän asuntoilmoitukseen Puu-Vallilassa:
“Kotikorttelissa voit nauttia Vanajantien puoleisesta kylätunnelmasta tai siirtyä Mäkelänkadun puolelle ja käydä aamiaisella New York -tyyppisessä kahvilassa, lounaalla japanilaisessa ravintolassa ja jatkaa illalla keikalle jazz-baariin.
Kävelyetäisyydeltä löytyy ravintoloita venezuelalaisesta etiopialaiseen, ruokakauppoja, apteekki, terveysasema, leikkipuistoja, päiväkoti, ala-aste, kirjasto sekä Mäkelänrinteen uintikeskus. “

Ilmoituksessa on lueteltu lähes kaikki lähistön kahvilat ja ravintolat (ainakin Melt, Mashiro ja Sture Jazz Bar). Huomattavaa on myös se, että ne ovat vetovoimatekijöiden listassa ennen perinteisiä lähipalveluita eli päiväkotia, kirjastoa ja uimahallia. Ja asunnonvälittäjät jos ketkä ovat herkkiä huomaamaan, mikä vetää ihmisiä puoleensa: ruoka.

Miksi sitten on niin tärkeää, että ravintolat ja kahvilat sijaitsevat kodin lähikortteleissa? Ennen kaikkea ulkona syöminen ja kahviloissa hengailu liittyvät kaupunkilaiseen elämäntyyliin. Mahdollisuus mennä suht edulliseen lähiravintolaan tuo elämään vapautta, ja toki myös noutoruoka on kiva napata mukaan kotimatkan varrelta. Ravintolat ja kahvilat ovat tavallaan myös uudet baarit: nuoret juovat vähemmän alkoholia, mutta kaikki ruokaan ja yhdessä syömiseen liittyvä on erittäin trendikästä. Ruokavalinnoilla osoitetaan yhä enemmän identiteettiä, arvoja ja trendien tuntemusta. 

Myös työn muutos ohjaa kehitystä. Freelanceroituminen johtaa siihen, että yhä useampi työskentelee omalta läppäriltään käsin. Aika usein läppärityöskentelijä työskentelee mieluiten viihtyisissä kahviloissa kodin lähikortteleissa.

Ravintoloiden merkitys kaupunginosien houkuttelevuudelle on suunta, jonka kehittymistä kannattaa mielestäni tarkkailla. Minne avataan kiinnostavimmat ruokapaikat – onko se alue seuraava Vallila? Voiko trendin avulla tietoisesti ohjailla kaupunginosien kehitystä – esimerkiksi rakennuttamalla paljon liiketiloja kahviloille ja ravintoloille uusiin kaupunginosiin?

Kahviloitsijat ja ravintoloitsijat ansaitsevat myös hatunnoston siitä positiivisesta kehityksestä minkä he tuottavat alueille. On kaikin puolin kiva, kun Helsingissä on niin paljon uusia kivoja kahviloita ja ravintoloita – muuallakin kuin ydinkeskustassa.

 

Lisäys 27.9.2017: Suomen ympäristökeskuksen Asukasbarometri 2016 -tutkimuksessa kahvilat ja ravintolat nousivat toivotuimmaksi palveluksi asuinalueella. Tutkimukseen voi perehtyä täällä.

Ylöspäin katseleminen ja kaupungin juuret

Processed with VSCO with a5 preset
Otto Karvonen: Kaupungin juuret (2013)

Arkisista reiteistä tulee erilaisia riippuen siitä, millä korkeudella pitää katsettaan. Jos kävellessään katselee jalkoihinsa, huomaa kanssakulkijoiden kengät sekä kadun muhkurat (liukkaalla kelillä tämä on usein ainoa vaihtoehto). Jos katselee kivijalan tasoon, voi havannoida muita ihmisiä sekä näyteikkunoita.

Omien havaintojeni mukaan suurin osa ihmisistä kulkee kaduilla näin: joko maahan, kivijalan tasoon tai puhelimeensa katsellen. Kuitenkin – jos katsettaan korottaa vielä kivijalan tasosta korkeammalle, näkee katujen reunat: rakennukset. Oma katseeni huitelee lähes aina noin toisen kerroksen korkeudella, rakennuksissa.

On ihmeellistä, miten katseen korkeuden vaihtaminen muuttaa kävelemistä. Suuntaamalla katseen hieman ylöspäin huomaa, että kadut ovatkin väriä sekä erilaisia pintamateriaaleja, ovia ja ikkunoita.

Varsinkin ennen modernismia rakennetuissa taloissa yksityiskohdat sijaitsevat useimmiten ylhäällä. Esimerkiksi jugend-rakennuksissa katonrajasta, ovien päiltä, ikkunanpielistä ja kulmauksista voi bongata lystikkäitä peikkoja, sammakkoja, ukkoja ja jopa lepakon (vinkki: Annankadulla, Lönnrotinkadun kulmassa). On suorastaan harmi, että niin monelta nämä herkulliset yksityiskohdat jäävät huomaamatta.

Ihminen on kuitenkin sosiaalinen otus ja laumaeläin. Jos joku vaikkapa bussipysäkillä katselee ylöspäin, vilkuilevat muutkin uteliaisuudesta samaan suuntaan.

Olen kokeillut tätä monesti arkisten reittieni varrelle kuuluvalla Kampin metroasemalla, ja se toimii joka kerta. Kun katselen hetken aikaa ylöspäin, huomaan kohta ympärilläni uteliaita päitä silmäilemässä katseeni suuntaan.

Processed with VSCO with a5 preset
Otto Karvonen: Kaupungin juuret (2013)

Kampin metroasemalla sijaitsee nimittäin Otto Karvosen julkinen taideteos Kaupungin juuret (2013), joka kuuluu Helsingin taidemuseo HAMin kokoelmiin.

Teos koostuu kaikkiaan 735 alumiinisesta kyltistä, jotka sijaitsevat nippuina metroaseman katossa. Kussakin kyltissä on jonkun sellaisen paikkakunnan nimi, josta Helsinkiin on muuttanut ihmisiä. Joukossa on niin suomalaisia kaupunkeja kuin pieniä maalaiskuntia, ulkomaisia suurkaupunkeja ja uutisista tuttujen kriisialueiden paikkakuntia. Kampin metroaseman katossa ne ovat kaikki samoissa kimpuissa. Sulassa sovussa niin Valdivostok ja Vaasa, Kempele ja Kingston, Huittinen ja Ho Chi Minh City kuin Taipei ja Turku – helsinkiläisten kotipaikkoja kaikki.

Ensivilkaisulla kylttien suunta saattaa näyttää kaaokselta, mutta katselemalla niistä löytää logiikan: katsomalla huomaa, että esimerkiksi Lapin paikkakunnat osoittavat kaikki suunnilleen samaan suuntaan. Teostiedot kertovat, että kyltit tosiaan osoittavat suoraan maapallon läpi maantieteellisesti oikeisiin paikkoihin.

Kylttikimpuissa osa kylteistä sijaitsee hieman limittäin ja osa osittain toisten kylttien takana. Minulta kestikin aika pitkään, että löysin ryppäiden keskeltä vanhan kotikaupunkini kyltin. Kun sen vihdoin löysin, tulin valtavan iloiseksi. Täällä, keskellä Helsinkiä, on minulle merkityksellinen sana.

Sen nähdäkseen kohotan aina mielelläni katseeni kengänkärjistäni.

 

Kaupungin juuret -teoksen tiedot: HAMin verkkosivut

Kampin metroasemalla lisää katseltavaa tarjoaa asemalaitureiden välissä sijaitseva HAM-metro -näyttelypaikka. Siellä oli tällä hetkellä kuitenkin käynnissä näyttelynvaihto.

Tervetuloa seuraamaan katukuvia!

 

DSC_1298

Minulta kysyttiin kerran opiskelijana, että mikä on parasta alassani, taidehistoriassa.

Hetken mietittyäni vastasin: se, että kaduilla kävellessään pystyy hahmottamaan, millä vuosikymmenellä mikäkin rakennus on rakennettu. Että pystyy ajattelemaan katunäkymiä ikään kuin kertomuksina, joissa vanhimmat rakennukset ilmestyvät kuvaan ensin ja nuoremmat sen jälkeen yksi kerrallaan.

Tuolloin seuralaiseni yllätti vastaus, että urbaania maisemaa voi katsoa myös tällä tavalla.

Sittemmin olen alkanut lukea kaduista ja kaupunkimiljöistä myös seuraavanlaisia asioita: Minkälaisia ihanteita ja käytännön sanelemia ratkaisuja, tyylikausia ja innoittajia on ollut rakennusten, puistojen, aukioiden ja patsaiden takana? Kuka niitä on tilannut ja suunnitellut? Mitä on purettu ja miksi, minkä taas on annettu jäädä? Miten tilat vaikuttavat olemiseen ja liikkumiseen?

Katukuvat kertovat paljon, kun lukee tietoa niiden taustaksi. Mutta paljon näkee myös siten, että vaan pysähtyy katselemaan ja ihmettelemään.

 

Katukuvia on blogi, jossa kirjoitan julkisesta tilasta taidehistorioitsijan näkökulmasta. Kirjoitan arkkitehtuurista, julkisesta taiteesta ja kaupunkisuunnittelusta. Nykypäivästä ja historiasta, kaikkien aikojen kerrostumista. Kaupunki on useimmiten Helsinki.

Blogillani haluan nostaa esiin ja auttaa huomaamaan katukuvien helmiä. Haluan kertoa yleistajuisesti ja innostavasti visuaalisesta ympäristöstä, tutuista taloista ja arkipäiväisistä kulmista, veistoksista ja seinämaalauksista. Kannustaa ihmettelemään ja tarjota tietoa ihmettelemisen tueksi.

Julkinen tila kiinnostaa minua, sillä se on väistämätön osa kaikkien arkea. Voit valita, että menet tai et mene gallerianäyttelyyn, mutta et voi valita minkälaisia rakennuksia tai veistoksia on Aleksanterinkadun varrella. Julkiset taideteokset ja tunnetut rakennukset toimivat myös maamerkkeinä kaupungissa. Nähdään Kolmen sepän patsaalla! Ne vaikuttavat ihmisten elämään, jäi niitä tarkkailemaan tai ei. Siksi julkinen tila tulee suunnitella erityisen hyvin ja tarkasti, ja siksi siitä on mielestäni myös tärkeää jakaa tietoa.

Minä uskon, että arkinen elämä on paljon antoisampaa ja hauskempaa, kun ympäristöä havainnoi ja siitä hankkii hieman lisätietoa.

Tervetuloa siis Katukuvien pariin!