Arkkitehtuuri

Arkkitehtuurista keskustellessani olen kuullut monen sanoavan, kuinka he inhoavat modernismia. Usein kuulee sanottavan, että kaikki jugendin jälkeen rakennettu on rumaa. Yleisimmin jugendista ja sitä edeltäneistä kausista kaivataan nimenomaan detaljeja ja iloisia värejä.

Modernismissakin on värejä ja yksityiskohtia. Ne eivät vain ole niin voimakkaita, ja niitä täytyy joskus etsiä. Ja ne saattavat sijaita yllättävissä paikoissa. Tässä kirjoituksessa vinkkaan, miten modernistisia rakennuksia kannattaa katsoa, jos haluaa saada niistä enemmän irti. Esimerkkeinä käytän muun muassa kahta Aarne Ervin suunnittelemaa portaikkoa Helsingissä.

Miten modernismia kannattaa katsoa?

Modernismi ei ole pelkästään estetiikkaa, vaan suuntaus lähti liikkeelle ennen kaikkea tarpeista muuttaa rakennussuunnittelua yhteiskunnallisista ja terveydellisistä syistä. “Jos modernismille haluaa yhden helpon selityksen antaa, niin se on tuberkuloosi”, sanoi kerran taidehistorian luennolla professori Riitta Nikula. Modernismi pyrki parantamaan ihmisten elämää tekemällä asumisesta hygienisempää ja valoisampaa. Hygienisen arkiympäristön, luonnovalon ja puhtauden ajateltiin auttavan myös tarttuviin tauteihin.

Monet pitävät kaikkea modernismia arvottomana, tylsänä, jopa rumana. Modernistisissa rakennuksissa on kuitenkin eroja. Modernismia ovat leimanneet huonoista materiaaleista liian nopeasti kokoon kyhätyt asuintalot, niin kutsutut harmaat betonilaatikot. Niiden perusteella ei kuitenkaan mielestäni kannata tuomita koko aikakautta. Aivan kaikkina aikoina ja niihin liittyneillä tyylipyrkimyksillä on rakennettu huonoa laatua sekä hienoja ja viimeisen päälle ajateltuja rakennuksia. Pieteetillä, huolellisesti suunnitellut ja arvokkaista materiaaleista toteutetut rakennukset aivan eri asia, vaikka muotokieli onkin samansuuntaisesti rationaalisuuden ohjaamaa.

Harmaiden betonilaatikoiden perusteella ei kannata tuomita koko aikakautta.

Tässä muutama vinkki modernismin katsomiseen – erityisesti niitä pieteetillä rakennetuja modernistisia rakennuksia ajatellen:

1. Katso materiaaleja
Mitä materiaaleja rakennuksessa ja sen sisätiloissa on käytetty? Betoni on leimannut modernismin, mutta paljon muitakin materiaaleja löytyy: kaakelia, kivilaattoja, rappausta. Sisätiloista löytyy usein puuta, vaneria ja lasitiiltä. Erityisesti 1940- ja 1950-lukujen rakennuksista Suomessa löytyy sisätiloista upeita puuverhoiluja – esimerkiksi Helsingistä Sokos Hotel Vaakunasta (Erkki Huttunen, 1952).

2. Värit ja taideteokset
Väri-iloittelussa modernistiset rakennukset eivät yleensä pärjää uusrenessanssille tai jugendille, mutta värien käyttö on laadukkaissa modernistisissa rakennuksissa silti merkittävä osa arkkitehtuuria. Esimerkiksi juuri remontoidussa Töölön kirjastossa, johon palaan kohta, on sisustuksessa kirkasta vihreää, keltaista ja oranssia. Moniin modernistisiin rakennuksiin liittyy myös värikkäitä seinämaalauksia.

3. Minkälaiset ikkunat rakennuksessa on?
Modernismin monet perusasiat kiteytyvät valoon ja ilmaan, joten on luonnollista että erityisesti ikkunat olivat modernistien kiinnostuksenkohteina. Perinteisistä neliön ja suorakulmion muotoisista ikkunoista siirryttiin esimerkiksi nauhaikkunoihin, jotka laskelmien mukaan toivat enemmän valoa sisään.

4. Kyltit
Kyltit ja valomainokset ovat liikerakennusten merkittävä osa. Miltä vaikkapa Lasipalatsi näyttäisikään, jos siinä ei olisi viehättäviä 1930-lukulaisia mainosvaloja? Arkkitehtuurin historian tutkijat ovat kirjoittaneet, että kun modernismi luopui ornamenteista ja veistoksista rakennusten julkisivuissa, niin tavallaan ne korvasivat 1900-luvun alun kaupunkielämän uutuus eli mainokset ja mainosvalot. Ne olivat ikään kuin uusia ornamentteja, jotka elävöittivät rakennusten julkisivuja. Olenkin iloinen siitä, että ainakin Helsingin Autotalossa ja Ympyrätalossa lähes kaikki valomainokset on viime vuosina yhtenäistetty ja muutettu rakennusajan hengen mukaisiksi.

5. Mikä on rakennuksen ihmiskuva?
Rakennusta katsoessa kannattaa käyttää hetki sen pohtimiseen, minkälaisille ihmisille ja minkälaiseen maailmaan se on suunniteltu. 1950- ja 1960-luvun modernistiset rakennukset huokuvat sodanjälkeistä talouskasvun optimismia, elinolosuhteiden parantumista, ihmisten pyrkimyksiä eteenpäin, tasa-arvoistumista, puhtautta ja avaruutta. Näistä kertovat esimerkiksi puhtaat pinnat, helposti puhdistettavat materiaalit, valoisuus, avattavat ikkunat, parvekkeet ja kattoterassit.

Aarne Ervin portaikot

Hyvän esimerkin ja hauskan arkkitehtuuribongauskohteen tähän tarjoavat kaksi arkkitehti Aarne Ervin rakennusta: Porthania ja Töölön kirjasto.

Vuonna 1957 valmistunut Porthania oli Helsingin yliopiston suuri rakennushanke toisen maailmansodan jälkeen. Se rakennettiin aivan eri lähtökohdista kuin sotaa ennen rakennetut ylipistorakennukset: kiinnitettiin huomiota palveluihin ja siihen, mitä muutakin kuin pänttäystä opiskelija tarvitsee. Luentosalien lisäksi rakennettiin valoisa ja avara opiskelijaruokala, liikuntasali sekä kattoterassi ja ruokalan parveke joilta haukkailla raitista ilmaa.

Porthanian rappukäytävä on ehdottomasti rakennuksen hienoin kohta. Kun sitä katsoo alhaalta ylös, se näyttää hieman lehdeltä – kenties akateemiseen symboliin ja promootioperinteeseen viittaavalta laakerinlehdeltä?

Ilmassa roikkuva portaikko huokuu kepeyttä ja jopa eleganssia. Lasitiiliseinä tuo tilaan valoa ja vaaleutta, ja sen läpinäkyvyys edustaa myös uutta aikaa.

Töölön kirjasto

Vuonna 1970 valmistunut Töölön kirjasto huokuu vaaleutta, valoa ja ilmavuutta. Kauniit puistonäkymät tarjoavat rauhoittavan tilan lukemiselle.

Ervi on leikitellyt portaikolla myös Töölössä. Siinä missä Porthanian portaikko muodostaa lehtiaiheen, on Töölön kirjastossa oikea arkkitehtuurijekku: kolmikerroksinen kierreportaikko päättyy pyöreään kattoikkunaan. Silmähän se siellä, kirjastoon ja lukemiseen hienosti sopien. Kuka vielä väittää, ettei modernismissakin voisi olla lystikkyyttä ja yksityiskohtia?

* * *

Haluatko perehtyä lisää modernismiin? Tässä suosituksena kaksi mainiota podcastia aiheesta.

Funktionalismi mullisti asumista – taidehistorian professori Kirsi Saarikangas kertoo, minkälainen mullistus ihmisten asumisessa tapahtui 1900-luvulla modernismin myötä. Tämä jakso auttaa havainnoimaan ja analysoimaan kaikkein arkipäiväisintä asiaa – omaa kotia – aivan uudella tasolla.

Tiloja ihmisiä ja jumalia varten – professori Markus Hiekkanen kertoo innostavaan tyyliinsä koko arkkitehtuurin historian keskeisimmät kohdat 30 minuutissa.

Helsingissä sijaitseva Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin julkinen uimahalli. Se avattiin vuonna 1928 nuoren tasavallan pääkaupunkiin innokkaassa hengessä – vihdoin uimareille ja uimahyppääjille saataisiin mahdollisuus ympärivuotiseen harjoitteluun, lapsille paikka harjoitella uimataitoa sekä helsinkiläisille uusi modernin kaupunkilaiselämän keskus.

Yrjönkadun uimahalli tunnetaan tavanomaista uimahallia laajemmasta kylpyvaihtoehtojen valikoimastaan: tavallisen uintilipun lisäksi voi ostaa lipun ylellisempään toiseen kerrokseen, jolloin saa oman tilavan pukeutumishytin, pyyhkeen ja kylpytakin sekä mahdollisuuden käydä sähkösaunan lisäksi myös höyrysaunassa ja puusaunassa sekä nauttia kahvilan palveluista. Toki uimahalli tunnetaan siitäkin, että miesten ja naisten vuorot ovat erillisinä päivinä, minkä vuoksi uimahallissa saa myös uida alasti.

Avaan seuraavassa viiden kysymyksen kautta Yrjönkadun uimahallin kiinnostavaa kulttuurihistoriaa. Nämä nostot ovat taidehistorian pro gradustani; kiinnostuneille sieltä löytyvät myös tarkemmat lähteet.

1. Minkälainen paikka Yrjönkadun uimahalli oli alun perin, vuonna 1928?

Visuaalisesti aika samanlainen kuin nykyään: uimahallin sisätilat ovat säilyneet melko lailla alkuperäisessä asussaan.

Vuonna 1928 kylpemistavan pystyi valitsemaan vielä useammasta vaihtoehdosta kuin nykyään: tarjolla oli niin saunakylpyjä, roomalaisia kylpyjä kuin höyrykaappikylpyjä. Toisessa kerroksessa eli kylpyläosastolla pesun suorittivat kylvettäjät. Lisäksi uimahallin rakennuksessa oli muita urheiluun – tai ”ruumiinkulttuuriin” kuten silloin usein sanottiin – liittyviä palveluita: oli tennissali, tanssiopisto sekä fysiologinen hoitola Horus. Uimahallin yläkerrassa oli suuri ravintola UI-MA-RA sekä silityslaitos, jonne saattoi jopa jättää vaatteensa silitettäväksi uinnin ajaksi. Naisten osastolla sijaitsi myös kampaamo. Yrjönkadun uimahalli oli siis todellinen kaupunkikulttuurin keskus.

Toki hallissa myös urheiltiin aivan eri määrin kuin nykyään, olihan se Suomen ainoa ympärivuotinen julkinen uimapaikka aina 1950-luvulle saakka. Uimaseuroilla oli harjoituksia ja kilpailuita. Suuressa altaassa oli myös uimahyppyteline, joka on sittemmin purettu (sattumaa tai ei, uimahallin aktiivinen ajaja, urheiluvaikuttaja Toivo Aro, oli itse olympiatason uimahyppääjä). Uimahalli oli auki myös kesäkautena nykyistä laajemmin.

Uimahallin rakennutti ja omisti tuolloin yksityinen liikeyritys Uimahalli Oy. Vuonna 1954 Uimahalli Oy myi Yrjönkadun uimahallin valtakunnalliselle urheiluliitto SVUL:lle, ja vuonna 1967 halli siirtyi Helsingin kaupungille.

2. Pääsivätkö naiset alusta lähtien uimahalliin?

Kyllä. Naiset ovat kuuluneet keskeisesti Yrjönkadun uimahallin asiakaskuntaan alusta saakka.

Monille tulee yllätyksenä tieto, että Yrjönkadun uimahallissa on itse asiassa kaksi allasta: suuri ja pieni allas. Pientä allasta käytetään nykyään vesijumppiin ja yksityistilaisuuksiin, mutta alun perin se oli naisten osasto.

Alkuperäinen naisten osasto on kooltaan alle puolet suuresta altaasta, eikä vesi yllä syvimmässäkään kohdassa kuin reiluun metriin. Siellä ei siis uitu kilpaa, vaan pikemminkin vain pulahdettiin veteen saunan jälkeen.

Alusta lähtien naisille oli kuitenkin vuoroja myös suureen altaaseen. Ei yhtä paljon kuin nykyään, mutta kuitenkin säännöllisesti. Myös mainontaa kohdistettiin naisiin, kuten alla olevasta mainoksesta näkyy.

3. Miksi siellä uidaan alasti?

Kuka tahansa Yrjönkadun uimahallissa käynyt ymmärtää mainiosti, miksi uimahalli on jaettu miesten ja naisten päiviin: pukuhuoneet ja uima-allas ovat yhtä ja samaa tilaa. Siksi uimahallin koko historian ajan vuorot on jaettu erillisiin miesten ja naisten vuoroihin, eikä siksi ole ollut tarvetta vaatia uidessa uimapukua. Nykyään uida saa joko uimapuvussa tai alasti.

Alun perin (ja aina vuoteen 2001 saakka) uimapukuja ei sallittu lainkaan. Uimahallin perustajat perustelevat asiaa 1920-luvulla niin, että he eivät pitäneet uimapukuja hygienisinä. Sittemmin alastomuudesta on tullut Yrjönkadun uimahallin kulttuurihistoriallinen erityispiirre.

1920-luvun lopulla alastomuus oli muutenkin muodikasta, ja siitä innostuivat keskustelemaan Suomessa niin urheilijat kuin taiteilijat. Muotia olivat ulkoilmasta nauttiminen, rantaelämä ja auringonpalvonta; kureliivit ja korsetit puolestaan kuuluivat menneeseen aikaan. Tulenkantajat ja heistä erityisesti Olavi Paavolainen kirjoittivat paljon ruumiinkulttuurista eurooppalaisten esikuvien mukaisesti.

Urheilukontekstissa alastomuus yhdistettiin luonnollisesti olympialaisten historiaan ja antiikkiin – ja antiikistahan tuli myös paikan idea, kylpylä, termi. Vaikka hygienia varmastikin siis oli pohjimmainen syy uimapukukiellolle 1920-luvulla, liitti alastomuus uimahallin tuolloin moniin aikakauden kulttuuri-ilmiöihin.

4. Kuka on suunnitellut Yrjönkadun uimahallin?

Arkkitehti Väinö Vähäkallio (1886–1959). Vähäkallio oli uimahallin rakennushankkeessa kiinnostavassa roolissa, sillä hän kuului myös uimahallin johtokuntaan. Vähäkallio on suunnitellut myös mm. Elannon pääkonttorin Hämeentiellä, Franzenian sekä lukuisia Helsingin keskustasta tuttuja asuintaloja.

Yrjönkadun uimahallin arkkitehtuuri nojaa 1920-luvulle tyypillisesti klassismiin, mutta sitä on myös tulkittu vapaasti. Pesutilat ovat puolestaan modernismin aatemaailmalle tyypillisesti valkeat ja hygienisyyttä korostavat. Uima-altaan ja sitä ympäröivien seinien sinisävyinen laatoitus tilattiin Tšekkoslovakiasta.

5. Mikä erottaa Yrjönkadun uimahallin tavallisesta uimahallista?

Yrjönkadun uimahalli on tavallaan sekä uimahalli että kylpylä. Siellä voi huhkia vesijuoksuvyössä tai kroolata altaan päästä päähän, kuten tyypillisesti uimahallissa. Siellä voi kuitenkin myös saunoa puusaunassa, kääriytyä sen jäljiltä kylpytakkiin ja istahtaa toisen kerroksen kaariholven alle, tilata kahvilasta savumuikkuleipiä ja shampanjaa ja vaihtaa niitä nauttiessa ystävän kanssa kuulumiset. Siellä tapaa sekä reippailijoita että kaupunkielämästä nautiskelijoita. Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin uimahalli, mutta se on myös Suomen ainoa uimahalli joka muistuttaa kylpylää. Kroolaus ja vesijuoksu ovat mahdollisia jokaisessa Suomen uimahallissa, mutta kylpyläkulttuuri vain Yrjönkadulla.

Yrjönkadun uimahalli on huomattu myös kansainvälisesti: muun muassa BBC nostaa sen esiin maailman kauneimpia uimahalleja käsittelevässä jutussaan. Se on uniikki ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä helsinkiläinen erikoisuus kaupungin sydämessä.

Mihin kysymykseen Yrjönkadun uimahallista haluaisit vastauksen? Kommentoi alle!