Miksi Helsingissä on vain neljä naisen muistomerkkiä?

 

Helsingissä on neljä naisen muistomerkkiä.

Pääkaupunkimme kadut vilisevät merkkejä historiasta kuuluisten poliitikkojen, taiteilijoiden ja urheilijoiden muistomerkkien muodossa. Yllättävää ja vähän hämmentävääkin on, että Helsingin kymmenistä henkilömuistomerkeistä vain neljä on pystytetty naiselle. Ne ovat näyttelijä Ida Aalbergille, kirjailija Maila Talviolle, runonlaulaja Larin Paraskelle ja poliitikko, ministeri Miina Sillanpäälle. Nopeasti laskettuna – ja muistomerkin tulkinnasta riippuen – tämä on kymmenisen prosenttia kaikista pääkaupungin henkilömuistomerkeistä.

Toki naishahmoja on Helsingin kaduilla enemmänkin. On Havis Amanda, Dianapuiston Tellervo, Convolvulus, Työläisäiti. Se on kuitenkin vähän eri asia. Näissä naiset ovat nimettömiä allegorioita tai mytologisia hahmoja (ja tämän vuoksi useimmiten alasti). Niitä ei ole siis pystytetty kenenkään tietyn naisen elämäntyötä kunnioittamaan.

Muistomerkkiä pienempiä muistolaattoja (joita listaa mainio blogi) on muun muassa Tove Janssonilla Punanotkonkadulla ja Katri Valalla hänen nimeään kantavassa puistossa. Suomen ensimmäinen omaa arkkitehtitoimistoa pyörittänyt naisarkkitehti Wivi Lönn sai hiljattain muistolaatan Pohjoiselle Rautatienkadulle. Muistolaattoja on Helsingissä monilla sellaisillakin naisilla, joilla ei ole muistomerkkiä – mutta muistolaatoistakin suurin osa on miesten saavutusten mukaan pystytettyjä.

Kysymys kuuluukin: miksi naisille on pystytetty vähemmän muistomerkkejä kuin miehille?

Muistomerkkejä pystytetään henkilöille, jotka ovat jääneet elämään merkittävistä saavutuksista. Kuten kirjailijoille, runoilijoille, taiteilijoille, muusikoille, urheilijoille, poliitikoille ja filosofeille.

Se, kuka saa muistomerkin, ei kuitenkaan ole mikään neutraali prosessi, jossa yksilöiden saavutuksia vertaillaan keskenään ja meritoitunein saa muistomerkin.

On tärkeää huomata, että henkilömuistomerkit nojaavat kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuteen. Suomen valtio tai Helsingin kaupunki eivät (presidenttimuistomerkkejä tai muita valtiollisia hankkeita lukuun ottamatta) päätä, kelle pystytettäisiin seuraavaksi henkilömuistomerkki. Helsingin kaupunki ei vakiintuneen käytännön mukaan tilaa eikä kustanna henkilömuistomerkkejä, mutta sen sijaan kaupunki voi vastaanottaa niitä lahjoituksena. Kaupunki valvoo että teokset ovat taiteellisesti korkeatasoisia ja sopivat sijoituspaikkaansa. Henkilömuistomerkit siis eroavat muusta julkisesta taiteesta, jota tilaavat niin valtio kuin kaupungit.

Se, että henkilöllä on muistomerkki, kertoo siis siitä että häntä muistaa aktiivisesti joku yhteisö, jolla on organisointikykyä ja varakkuutta tai kykyä kerätä varoja.

Muistomerkkejä myöskin pystytetään tiettyjen alojen edustajille herkemmin kuin toisille. Alat, jotka korostuvat muistomerkeissä, ovat yksilöä korostavia – ne korostavat ajatusta tavallisen yläpuolelle kohoavasta nerosta. Neromyytti taas on pitkään liitetty yksinomaan miessukupuoleen.

Muistamisen kulttuuri on ollut vahvasti mieskeskeistä. Naiset ovat Suomessa aliedustettuina niin ikään kadunnimissä, liputuspäivissä ja muissa kollektiivisissa tavoissa muistaa ja kunnioittaa merkkihenkilöitä. Ilmiö on tuttu muuallakin: Ruotsissa on jopa tutkittu, että naisten mukaan nimetyt kadut ovat lyhyempiä ja sijaitsevat syrjemmässä kuin miesten mukaan nimetyt, jotka ovat usein valtakatuja.

Muistomerkki – nimensä mukaisesti – kertoo, ketä muistamme. Se kenet muistamme on toinen puoli sille, kenet me unohdamme.

Tarinasta puuttuu olennaisia lukuja

Julkinen tila kertoo, mitä yhteiskunta pitää merkittävänä. Puistoille ja aukioille pystytetyt muistomerkit kertovat, mitä kansalaisyhteiskunta on pitänyt merkittävinä henkilöinä ja asioina muistaa. Erilaiset kerronnan tavat ja arvostukset ovat monesti syntyneet jo henkilöiden elinaikana tai pian sen jälkeen.

Muistomerkit kertovat myös maan ja kaupungin tarinaa. Ne asettavat ihanteita, esikuvia ja roolimalleja. Niiden kautta lapset ja aikuiset, niin paikalliset kuin matkailijat oppivat, keitä meille merkitykselliset henkilöt ovat, ja mitä Suomen ja Helsingin tarinaan kuuluu.

Ongelma on, että tällä hetkellä tuosta kertomuksesta puuttuu olennaisia lukuja.

Joukosta puuttuu olennaisia oman alansa huippuja, joiden ansiosta yhteiskunta ja taide ovat kehittyneet sellaiseksi kuin ne ovat. Olennaisia henkilöitä, jotka ovat inspiraation ja ihailun lähteenä niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Tässä heistä muutamia:

Taidemaalari Helene Schjerfbeck. Helene Schjerfbeckin merkitys ja arvostus ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Hänen teoksiaan myyty huimilla hinnoilla kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, ja Schjerfbeckin taide kiinnostaa suuresti niin suomalaisia kuin kansainvälistä yleisöä. Hänellä on muistomerkki Tammisaaressa, Raaseporissa ja Hyvinkäällä. Helsingin Kuninkaantammeen on tulossa Helene Schjerfbeckin puisto. Schjerfbeck opiskeli ja opetti Helsingissä Ateneumissa. Näkisin mielelläni Helene Schjerfbeckin hahmon vaikkapa Ateneumin kulmilla.

Kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja Tove Jansson. Maailmanmaineen saavuttanut kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja, jonka teokset ovat keskeinen osa Suomi-brändiä maailmalla. Tove Janssonin puisto nimettiin hiljattain Katajanokalle. Muistolaatta sijaitsee ateljeekodin seinässä Ullanlinnankadulla. Siihen nähden kuinka suuri merkitys Tove Janssonin elämäntyöllä on niin suomalaiselle kulttuurille kuin maan kansainväliselle maineelle, tuntuu siltä että hän ansaitsisi enemmänkin huomiota kaupunkitilassa.

 

Kansainvälisesti tunnetuin runoilijamme Edith Södergran (ainakin jos uskomme Wikipediaa, ja miksi emme uskoisi). Södergrania on käännetty 40 kielelle, ja hänen tekstinsä ovat lukuisten suomalaissukupolvien rakastamia. Södergranilla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua koko Suomessa (!). Södergranin hautamuistomerkki sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella. Melko vaatimattomassa kivipaadessa on hänen tekstiään. Haudan vieressä on veistos hänen Totti-kissastaan. Södergran ei niin paljoa viettänyt aikaa Helsingissä, mutta näkisin mielelläni hänen tekstejään vaikka katukiveyksiin kaiverrettuina.

Naisasialiikkeen pioneeri ja yksi ensimmäisistä naispoliitikoista Lucina Hagman. Pihlajamäessä on Lucina Hagmanin polku ja kuja, mutta muuten Lucina Hagmanin elämäntyö ei näy Helsingin julkisessa tilassa.

 

Runoilija, kirjailija, kääntäjä, kriitikko Hilja Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva. Onerva syntyi ja asui liki koko elämänsä Helsingissä. Aikansa modernilla naisella ja moniosaajalla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua missään – ja tämän jos minkä kuuluisi olla nimenomaan Helsingissä. Onervan syntymäkoti oli Aleksanterinkadulla.

 

Kasvatustieteen ja päivähoitojärjestelmän pioneerinaiset. Oman muistomerkin ansaitsisivat myös naiset, jotka edustavat pitkää työtä PISA-voittojen ja tasa-arvon taustalla. Näistähän Suomi nyt kerää mainetta maailmalla. Mutta kuinka moni osaa nimetä näitä  varhaiskasvatuksen pioneerityötä tehneitä naisia? Heitä olivat esimerkiksi Ida Godenhjelm, Hanna Rothman ja Betty Alander. Heidän jalanjäljillään voisi merkitä vaikka Helsingin ensimmäisten päiväkotien sijainnin.

 

Mitä pitäisi tapahtua, jos näille naisille haluttaisiin muistomerkit? Siihen tarvitaan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta. Järjestöjä, säätiöitä, varainhankintaa, julkisuutta, samanmielisten kokoamista yhteen. Taideteokset totta kai maksavat. Joukkorahoitusten ja lahjoitusten avulla on ennenkin kerätty rahaa patsashankkeisiin – ja koskaan ennen joukkorahoittaminen ei ole ollut teknisesti niin helppoa kuin se on nykyään. Tarvitaan ennen kaikkea tahtoa, hyviä ideoita ja aktiivisia tekijöitä.

Entä onko muistomerkki aikansa elänyt asia? Eikö voisi ajatella että kaikki pyrkimykset tasa-arvon eteen kannattaa suunnata johonkin tämän hetken kysymykseen? Joku voi pitää patsaita vanhanaikaisena tapana muistaa, mutta väitän että muistomerkeillä on edelleen relevantti merkitys. Siitä kertoo sekin, että uusia nimittäin tulee koko ajan. Juuri nyt on käynnissä esimerkiksi taidekilpailu presidentti Mauno Koiviston hautamuistomerkistä.

Muistomerkkien kautta tapahtuva julkinen muistaminen ja kunnioittaminen on yksi – ei suinkaan ainoa – osa sitä laajaa työtä, jossa naisia tehdään näkyvämmäksi ja tasa-arvoisemmaksi osaksi Helsingin ja Suomen historiaa. Työtä, jonka avulla menneisyydestä kerrottuun tarinaan täydentyy lisää keskeisiä henkilöhahmoja: kaupunkilaisia jotka ovat tehneet vaikutuksen ja olleet edellä aikaansa. Kaupunkilaisia, joista uudet kaupunkilaissukupolvet voivat iloita, inspiroitua ja voimaantua.

 

 

Olen rajannut tämän kirjoituksen käsittelemään naisten pientä edustusta muistomerkeissä. Muistomerkeissä – kuten muissakin yhteiskunnan tavoissa muistaa ja kunnioittaa – on aliedustettuina muitakin ihmisryhmiä, kuten seksuaalivähemmistöt. Sukupuolesta riippumatta moni merkittävä henkilö on jäänyt ilman muistomerkkiä, katua tai muuta merkkiä julkisessa tilassa. Sukupuoli on kuitenkin erittäin keskeinen tekijä, kun tarkastellaan miten henkilöiden saavutuksia on historiassa arvostettu.