Julkinen taide

Kahden hyvin tuntemani ilmiön – julkisen taiteen ja opiskelijakulttuurin – välillä on aivan valtavasti yhteyksiä. Mantan lakitus on näkyvin esimerkki, mutta tarinoita on eri puolilta Suomea ja eri opiskelualoilta valtaavsti. Merkittävä osa niistä liittyy vappuun.

Opiskelijakulttuuriin liittyy todella paljon yhteyksiä julkisiin veistoksiin: fuksisuunnistuksen rasteja tietyillä patsailla, patsaiden pukemista ja pesemistä sekä perinteitä ja rituaaleja tiettyjen patsaiden äärellä. Osa näistä on jo edesmenneitä, osa uudistetaan vuodesta toiseen, ja myös uusia perinteitä syntyy uusien julkisten veistosten myötä.

Opiskelijakulttuurin ja julkisen taiteen suhde on vuorovaikutteinen ja monitahoinen. Yhtäältä veistoksista “huolehditaan”: pestään, vaatetetaan, käydään säännöllisesti niiden luona. On tehty myös avauksia ja keräyksiä uusien muistomerkkien saamiseksi. Toisaalta aina kaikki toiminta ei aina suju aivan konservaattoreiden ohjeiden mukaan.

Ennen kaikkea opiskelijakulttuuri reagoidessaan julkisiin veistoksiin ikään kuin herättää ne henkiin ja saa ihmiset kiinnittämään niihin huomiota. Tähän liittyy tietysti jo pitkä perinne siitä, että opiskelijakulttuuri on ottanut julkisen tilan, kadut ja puistot haltuun ja oman toimintansa näyttämöiksi.

Mistä kaikki alkoi?

Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) lakitus on Suomen tunnetuin vappuperinne. Mantan lakituksia järjestettiin lähestulkoon patsan pystyttämisestä lähtien – aluksi ilman sen kummemppa spektaakkelia, mutta vuodesta 1950-luvulta lähtien viranomaisten luvalla. Spektaakkeli on kasvanut kasvamistaan, ja patsaan pesu on kuulunut asiaan 1980-luvulta lähtien.

Ainakaan minulla ei ole tarkkaan tiedossa, mistä lakitusperinne on saanut alkunsa. Lähimaissa on hieman vastaavia perinteitä, mikä kertoo perinteiden liikkumisesta yli Suomenlahden ja Itämeren opiskelijavaihtojen ja osakuntien ystävyyssopimusten mukana: Upsalan yliopistossa on mösspåtagning -perinne, jossa ylioppilaslakit laitetaan klo 15 yhtä aikaa päähän yliopiston kirjaston Carolina Redivivan edessä. Niin ikään Tarton opiskelijat lakittavat keskustorin Suudlevad tudengid -patsaan juhlallisin menoin vapunaattona.

Vappuperinteitä

Kun uusia yliopistoja perustettiin sotien jälkeen ympäri Suomea, levisi patsaiden lakitus- ja pesuperinne muihinkin kaupunkeihin. Kunkin opiskelijakaupungin liittävät lakitusperinteellä paikallisia symboleita samaan koko maan yliopistoperinteeseen. Jyväskylässä lakitetaan Minna Canthin patsas ja Oulussa Frans Mikael Franzénin patsas – molemmat paikkakuntien merkkihenkilöitä. Kuopiossa lakitetaan Veljmies-patsas, jonka lakitukseen valitaan kunniatehtävään opiskelijoiden joukosta Veljmies ja Siskotyttö.

Vaikka lakitusperinne on alun perin ollut varsin vallaton, on osa perinteistä on syntynyt vastavetona ja parodiana jo liian virallisiksi koetuille lakituksille. Joensuussa suomen kielen opiskelijat lakittavat Kain Tapperin abstraktin Alkukivet -veistoksen valtavalla ylioppilaslakilla – ja lakituksen yhteydessä pidetään aina sama absurdi puhe, joka kertoo puheen pitämisestä.

Myös Helsingissä nähdään paljon muitakin lakituksia ja patsaisiin liittyviä vappuperinteitä kuin Mantan lakitus. Eri opiskelualat ja opiskelijajärjestöt kunnioittavat ja iloitsevat omaan toimintaansa liittyvien veistosten kautta.

Biologit lakittavat vappuaattona Luonnontieteellisen museon edustan Jussi Mäntysen hirvipatsaan, ja eläinlääketieteen opiskelijat pintelöivät Varsapuistikon Äidinrakkaus -veistoksen hevoset. Satakuntalaisen Osakunnan opiskelijat lakittavat satakuntalaisen Emil Cedercreutzin Arcum tendit Apollo -patsaan Lastenlehdon puistossa. Niin ikään Mannerheimin ratsastajapatsaan luokse on yleensä vappuyönä ilmestynyt heiniä hevoselle maa- ja metsätaloustieteen opiskelijoiden toimesta.

Mielenilmaukset ja patsashankkeet

Opiskelijoiden ilakointi julkisen taiteen äärellä ei kuitenkaan rajoitu pelkästään vappuun ja karnevalismiin. Taustalla on pitkä ja merkityksellinen suhde. Opiskelijat ja patsaat ovat leimallisesti urbaania kulttuuria, ovat luoneet kaupunkitilaan merkityksiä ja arvostuksia.

Yliopisto ja ylioppilaat ovat olleet aktiivisesti mukana luomassa ja edistämässä muistomerkkejä eri henkilöille ja teemoille. Esimerkiksi Mika Waltarin muistomerkki Töölöön syntyi Eteläsuomalaisen osakunnan aloitteesta 1980-luvulla.

1900-luvun alussa ylioppilailla ja osakunnilla oli tapana järjestää tervehdyksiä patsailla osakuntien lippujen kanssa. Patsaille vaeltaminen oli aikansa eräänlaista mielenosoitusperinnettä, jolla markkeerattiin tiettyjä ideologioita ja joskus myös ärsytettiin valtaapitäviä.

Edelleen lippukulkueita ja juhlallisia kokoontumisia patsaiden luo kuuluu opiskelijakulttuuriin. Esimerkiksi Turussa ylioppilaskunta käy Porthanin päivänä lippukulkueen voimin pitämässä puheita ja laulamassa Henrik Gabriel Porthanin patsaan – Suomen vanhimman julkisen veistoksen –  ympärillä. Runebergin päivänä 5.2. keskipäivällä puolestaan Akademiska Sångföreningen käy esittämässä juhlallisen laulutervehdyksen Runebergin patsaalla Esplanadilla.

Monet opiskelijakulttuuria ja julkisia veistoksia yhteen liittävistä perinteistä liittyvät tavalla tai toisella Venäjään tai pikemminkin Neuvostoliiton haamuun. Tunnettu Maailman rauha-patsaan (1990) tervaaminen ja höyhentäminen vuonna 1991 tapahtui silloisten opiskelijoiden toimesta. Sittemmin yhteiskuntahistorian opiskelijoilla on ollut tapana pestä kyseinen patsas fuksiaisissaan – tradition taustalla kerrotaan olevan kyseisen patsaan tervausepisodi. Turussa puolestaan jotkut ovat tiettävästi naputelleet Taidemuseonmäellä sijaitsevasta Leninin patsaasta kirjaimia irti vappujuhlintojen yhteydessä.
 

Symboleita kokoontumiselle ja saavutuksille

Patsaat ovat myös symboleita erilaisille saavutuksille ja luontevia paikkoja kokoontumisille. Esimerkiksi Oulussa valmistujaiskuvat yliopistosta otetaan perinteisesti kampuksen edessä sijaitsevat Matti Peltokankaan Yhtyvät säteet – eli ”Humanistipallo” -veistoksen edessä.

Mainio esimerkki akateemisen perinteen ja veistosten rakkaudesta on Helsingin maisteripromootioihin kuuluva yökulkue. Siellä keskellä alkukesäistä yötä pidetään puheita patsaille ja lauletaan niiden juurella lauluja. Tätä seuraa monisatainen laakerilehtiseppele- ja tohtorinhattupäinen iloisa joukko.

Omanlaisiaan saavutuksia ovat myös niin kutsutut saunatutkinnot, joissa yhdistyvät suomalainen saunakulttuuri, mutkaton suhde alastomuuteen sekä muistomerkkien ja patsaiden luonne kaupunkitilan maamerkkeinä.

Miten rikas, monipuolinen ja aktiivinen opiskelijakulttuuri meillä onkaan!

Juttua varten on kerätty aineistoa paitsi tarkkailemalla aktiivisesti opiskelijaelämää, myös kysymällä Facebookissa nykyisiltä ja entisiltä opiskelija-aktiiveilta vinkkejä erilaisista perinteistä, mitä julkisiin veistoksiin liittyy. Kaikki perinteet eivät edes mahtuneet tähän kirjoitukseen. Kiitos kaikille vastanneille.

Unohtuiko joku merkittävä perinne joukosta? Kerro se alla kommentteihin!

Helsingissä on neljä naisen muistomerkkiä.

Pääkaupunkimme kadut vilisevät merkkejä historiasta kuuluisten poliitikkojen, taiteilijoiden ja urheilijoiden muistomerkkien muodossa. Yllättävää ja vähän hämmentävääkin on, että Helsingin kymmenistä henkilömuistomerkeistä vain neljä on pystytetty naiselle. Ne ovat näyttelijä Ida Aalbergille, kirjailija Maila Talviolle, runonlaulaja Larin Paraskelle ja poliitikko, ministeri Miina Sillanpäälle. Nopeasti laskettuna – ja muistomerkin tulkinnasta riippuen – tämä on kymmenisen prosenttia kaikista pääkaupungin henkilömuistomerkeistä.

Toki naishahmoja on Helsingin kaduilla enemmänkin. On Havis Amanda, Dianapuiston Tellervo, Convolvulus, Työläisäiti. Se on kuitenkin vähän eri asia. Näissä naiset ovat nimettömiä allegorioita tai mytologisia hahmoja (ja tämän vuoksi useimmiten alasti). Niitä ei ole siis pystytetty kenenkään tietyn naisen elämäntyötä kunnioittamaan.

Muistomerkkiä pienempiä muistolaattoja (joita listaa mainio blogi) on muun muassa Tove Janssonilla Punanotkonkadulla ja Katri Valalla hänen nimeään kantavassa puistossa. Suomen ensimmäinen omaa arkkitehtitoimistoa pyörittänyt naisarkkitehti Wivi Lönn sai hiljattain muistolaatan Pohjoiselle Rautatienkadulle. Muistolaattoja on Helsingissä monilla sellaisillakin naisilla, joilla ei ole muistomerkkiä – mutta muistolaatoistakin suurin osa on miesten saavutusten mukaan pystytettyjä.

Kysymys kuuluukin: miksi naisille on pystytetty vähemmän muistomerkkejä kuin miehille?

Muistomerkkejä pystytetään henkilöille, jotka ovat jääneet elämään merkittävistä saavutuksista. Kuten kirjailijoille, runoilijoille, taiteilijoille, muusikoille, urheilijoille, poliitikoille ja filosofeille.

Se, kuka saa muistomerkin, ei kuitenkaan ole mikään neutraali prosessi, jossa yksilöiden saavutuksia vertaillaan keskenään ja meritoitunein saa muistomerkin.

On tärkeää huomata, että henkilömuistomerkit nojaavat kansalaisyhteiskunnan aktiivisuuteen. Suomen valtio tai Helsingin kaupunki eivät (presidenttimuistomerkkejä tai muita valtiollisia hankkeita lukuun ottamatta) päätä, kelle pystytettäisiin seuraavaksi henkilömuistomerkki. Helsingin kaupunki ei vakiintuneen käytännön mukaan tilaa eikä kustanna henkilömuistomerkkejä, mutta sen sijaan kaupunki voi vastaanottaa niitä lahjoituksena. Kaupunki valvoo että teokset ovat taiteellisesti korkeatasoisia ja sopivat sijoituspaikkaansa. Henkilömuistomerkit siis eroavat muusta julkisesta taiteesta, jota tilaavat niin valtio kuin kaupungit.

Se, että henkilöllä on muistomerkki, kertoo siis siitä että häntä muistaa aktiivisesti joku yhteisö, jolla on organisointikykyä ja varakkuutta tai kykyä kerätä varoja.

Muistomerkkejä myöskin pystytetään tiettyjen alojen edustajille herkemmin kuin toisille. Alat, jotka korostuvat muistomerkeissä, ovat yksilöä korostavia – ne korostavat ajatusta tavallisen yläpuolelle kohoavasta nerosta. Neromyytti taas on pitkään liitetty yksinomaan miessukupuoleen.

Muistamisen kulttuuri on ollut vahvasti mieskeskeistä. Naiset ovat Suomessa aliedustettuina niin ikään kadunnimissä, liputuspäivissä ja muissa kollektiivisissa tavoissa muistaa ja kunnioittaa merkkihenkilöitä. Ilmiö on tuttu muuallakin: Ruotsissa on jopa tutkittu, että naisten mukaan nimetyt kadut ovat lyhyempiä ja sijaitsevat syrjemmässä kuin miesten mukaan nimetyt, jotka ovat usein valtakatuja.

Muistomerkki – nimensä mukaisesti – kertoo, ketä muistamme. Se kenet muistamme on toinen puoli sille, kenet me unohdamme.

Tarinasta puuttuu olennaisia lukuja

Julkinen tila kertoo, mitä yhteiskunta pitää merkittävänä. Puistoille ja aukioille pystytetyt muistomerkit kertovat, mitä kansalaisyhteiskunta on pitänyt merkittävinä henkilöinä ja asioina muistaa. Erilaiset kerronnan tavat ja arvostukset ovat monesti syntyneet jo henkilöiden elinaikana tai pian sen jälkeen.

Muistomerkit kertovat myös maan ja kaupungin tarinaa. Ne asettavat ihanteita, esikuvia ja roolimalleja. Niiden kautta lapset ja aikuiset, niin paikalliset kuin matkailijat oppivat, keitä meille merkitykselliset henkilöt ovat, ja mitä Suomen ja Helsingin tarinaan kuuluu.

Ongelma on, että tällä hetkellä tuosta kertomuksesta puuttuu olennaisia lukuja.

Joukosta puuttuu olennaisia oman alansa huippuja, joiden ansiosta yhteiskunta ja taide ovat kehittyneet sellaiseksi kuin ne ovat. Olennaisia henkilöitä, jotka ovat inspiraation ja ihailun lähteenä niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Tässä heistä muutamia:

Taidemaalari Helene Schjerfbeck. Helene Schjerfbeckin merkitys ja arvostus ovat kasvaneet viime vuosikymmeninä. Hänen teoksiaan myyty huimilla hinnoilla kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, ja Schjerfbeckin taide kiinnostaa suuresti niin suomalaisia kuin kansainvälistä yleisöä. Hänellä on muistomerkki Tammisaaressa, Raaseporissa ja Hyvinkäällä. Helsingin Kuninkaantammeen on tulossa Helene Schjerfbeckin puisto. Schjerfbeck opiskeli ja opetti Helsingissä Ateneumissa. Näkisin mielelläni Helene Schjerfbeckin hahmon vaikkapa Ateneumin kulmilla.

Kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja Tove Jansson. Maailmanmaineen saavuttanut kirjailija, kuvataiteilija, kuvittaja, jonka teokset ovat keskeinen osa Suomi-brändiä maailmalla. Tove Janssonin puisto nimettiin hiljattain Katajanokalle. Muistolaatta sijaitsee ateljeekodin seinässä Ullanlinnankadulla. Siihen nähden kuinka suuri merkitys Tove Janssonin elämäntyöllä on niin suomalaiselle kulttuurille kuin maan kansainväliselle maineelle, tuntuu siltä että hän ansaitsisi enemmänkin huomiota kaupunkitilassa.

Kansainvälisesti tunnetuin runoilijamme Edith Södergran (ainakin jos uskomme Wikipediaa, ja miksi emme uskoisi). Södergrania on käännetty 40 kielelle, ja hänen tekstinsä ovat lukuisten suomalaissukupolvien rakastamia. Södergranilla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua koko Suomessa (!). Södergranin hautamuistomerkki sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella. Melko vaatimattomassa kivipaadessa on hänen tekstiään. Haudan vieressä on veistos hänen Totti-kissastaan. Södergran ei niin paljoa viettänyt aikaa Helsingissä, mutta näkisin mielelläni hänen tekstejään vaikka katukiveyksiin kaiverrettuina.

Naisasialiikkeen pioneeri ja yksi ensimmäisistä naispoliitikoista Lucina Hagman. Pihlajamäessä on Lucina Hagmanin polku ja kuja, mutta muuten Lucina Hagmanin elämäntyö ei näy Helsingin julkisessa tilassa.

Runoilija, kirjailija, kääntäjä, kriitikko Hilja Onerva Lehtinen, taiteilijanimeltään L. Onerva. Onerva syntyi ja asui liki koko elämänsä Helsingissä. Aikansa modernilla naisella ja moniosaajalla ei ole mitään muistomerkkiä eikä katua missään – ja tämän jos minkä kuuluisi olla nimenomaan Helsingissä. Onervan syntymäkoti oli Aleksanterinkadulla.

Kasvatustieteen ja päivähoitojärjestelmän pioneerinaiset. Oman muistomerkin ansaitsisivat myös naiset, jotka edustavat pitkää työtä PISA-voittojen ja tasa-arvon taustalla. Näistähän Suomi nyt kerää mainetta maailmalla. Mutta kuinka moni osaa nimetä näitä  varhaiskasvatuksen pioneerityötä tehneitä naisia? Heitä olivat esimerkiksi Ida Godenhjelm, Hanna Rothman ja Betty Alander. Heidän jalanjäljillään voisi merkitä vaikka Helsingin ensimmäisten päiväkotien sijainnin.

Mitä pitäisi tapahtua, jos näille naisille haluttaisiin muistomerkit? Siihen tarvitaan kansalaisyhteiskunnan aktiivisuutta. Järjestöjä, säätiöitä, varainhankintaa, julkisuutta, samanmielisten kokoamista yhteen. Taideteokset totta kai maksavat. Joukkorahoitusten ja lahjoitusten avulla on ennenkin kerätty rahaa patsashankkeisiin – ja koskaan ennen joukkorahoittaminen ei ole ollut teknisesti niin helppoa kuin se on nykyään. Tarvitaan ennen kaikkea tahtoa, hyviä ideoita ja aktiivisia tekijöitä.

Entä onko muistomerkki aikansa elänyt asia? Eikö voisi ajatella että kaikki pyrkimykset tasa-arvon eteen kannattaa suunnata johonkin tämän hetken kysymykseen? Joku voi pitää patsaita vanhanaikaisena tapana muistaa, mutta väitän että muistomerkeillä on edelleen relevantti merkitys. Siitä kertoo sekin, että uusia nimittäin tulee koko ajan. Juuri nyt on käynnissä esimerkiksi taidekilpailu presidentti Mauno Koiviston hautamuistomerkistä.

Muistomerkkien kautta tapahtuva julkinen muistaminen ja kunnioittaminen on yksi – ei suinkaan ainoa – osa sitä laajaa työtä, jossa naisia tehdään näkyvämmäksi ja tasa-arvoisemmaksi osaksi Helsingin ja Suomen historiaa. Työtä, jonka avulla menneisyydestä kerrottuun tarinaan täydentyy lisää keskeisiä henkilöhahmoja: kaupunkilaisia jotka ovat tehneet vaikutuksen ja olleet edellä aikaansa. Kaupunkilaisia, joista uudet kaupunkilaissukupolvet voivat iloita, inspiroitua ja voimaantua.

Olen rajannut tämän kirjoituksen käsittelemään naisten pientä edustusta muistomerkeissä. Muistomerkeissä – kuten muissakin yhteiskunnan tavoissa muistaa ja kunnioittaa – on aliedustettuina muitakin ihmisryhmiä, kuten seksuaalivähemmistöt. Sukupuolesta riippumatta moni merkittävä henkilö on jäänyt ilman muistomerkkiä, katua tai muuta merkkiä julkisessa tilassa. Sukupuoli on kuitenkin erittäin keskeinen tekijä, kun tarkastellaan miten henkilöiden saavutuksia on historiassa arvostettu.

Jos asut tai käyt Helsingissä, olet luultavasti kävellyt taideteosten yli. Ehkä jopa satoja kertoja.

Etkä ole tehnyt mitään väärin. Nämä taideteokset sijaitsevat maassa arkisilla ja ruuhkaisilla reiteillä, eikä niitä ole tarkoitettu koskemattomiksi kohdiksi, jotka tulisi kiertää.

Esittelen seuraavaksi kolme julkisen taiteen piileskelevää helmeä, kaikki Helsingin ydinkeskustan kiireisimmillä kaduilla.

Kluuvinlahden fossiilit (Tuula Närhinen, 2003)

Aleksanterinkatu kunnostettiin vuosina 2001–2003, ja kunnostuksen yhteydessä kadulle päätettiin toteuttaa ympäristötaideteos. Teokseksi valikoitui kuvataiteilija Tuula Närhisen ehdotus Kluuvinlahden fossiilit.

Teos kertoo Helsingin historiaa: viivat on sijoitettu suurin piirtein sille kohdalle, jossa Kluuvinlahden rantaviiva liplatti vielä 1800-luvun alussa. Sittemmin Kluuvinlahti kuivatettiin, ja paikalle levisi Helsingin keskusta: hevosia, autoja, raitiovaunuja, muotiliikkeitä, kahviloita.

Närhisen teokseen on kirjoitettu ruovikkoisten alueiden eläinten ja kasvien latinankielisiä nimiä. Ne ovat Aleksanterinkadussa ikään kuin muistona Kluuvinlahden ajalta.

Lähde

Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille (Denise Ziegler, 1999)

Katuviemärin kaivonkannessa on teksti. Se sanoo: sinä suunnistat ylämäkeen. Se puhuu minulle, satunnaiselle kadunkulkijalle joka vilkaisi katuun. Tulee erityinen olo.

Kuvataiteilija Denise Zieglerin teos Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille levittäytyy ympäri Helsingin keskustaa. Alun perin epigrammeja oli kahdeksan, mutta osa kansista on poistettu katutöiden vuoksi. Kuvan kansi sijaitsee Forumin ja Lasipalatsin välimaastossa Simonkadulla.

Tämä on sillä tavalla hauska teos, että kaivoa peittämässä täytyisi joka tapauksessa olla kaivonkansi. Mutta tässäpä on lisäksi taideteos. Pieni hymykuoppa kiireisten jalkojen keskellä.

Lähde.
Myös Milja Liimatainen on kirjoittanut teoksesta gradussaan.

Hiljaisuuden jalanjäljet (Merja Puustinen ja Andy Best, 2000)

Forumin puoleisella Lasipalatsin kulmalla osa katulaatoista on pronssisia. Pronssiset laatat ovat samankokoisia kuin kivilaatat, joten ne yhtä aikaa sekä sulautuvat urbaaniin katumaisemaan että erottuvat tavanomaisesta.

Kyseessä on taiteilijapari Andy Bestin ja Merja Puustisen teos Hiljaisuuden jalanjäljet.

Parissakymmenessä pronssilaatassa on Suomessa liikkuvien villieläinten jälkiä, yhden eläimen jäljet aina yhdessä laatassa. Jäljet eivät ole ihmisen veistämiä, vaan ne on kerätty ihan oikeiden eläinten tassunpainalluksista Ähtärin ja Ranuan eläinpuistoissa.

Taiteilijat kertovat Helsingin taidemuseo HAMin sivuilla, että Hiljaisuuden jalanjäljet toimivat muistutuksena siitä, kuinka lyhyt kaupungistumisen historia Suomessa on. Osa teoksessa kuvatuista eläinlajeista on uhanalaisia. Vielä hetki sitten ne tepastelivat Helsingin keskustankin alueella.

Lähde

Hiljaisia muistomerkkejä

Edellä esitellyt teokset Helsingin kaduilta ovat pieniä ja monelle huomaamattomia, mutta kuitenkin aivan selkeästi itsenäisiä taideteoksia. Ne sulautuvat katupintaan ja elävöittävät sitä, mutta niissä on myös vahva merkitys joka paljastuu jos niitä jää tarkastelemaan ja vaikkapa googlaa lisätietoa. Ne eivät huuda olemassaoloaan, mutta ne luovat hymyn uteliaille katselijoille ja kaupunkitilan kiireettömille tarkkailijoille. Ne ovat myös paikkasidonnaisia: teosten lähtökohdat ovat juuri siinä paikassa, missä ne sijaitsevat.

Teemoiltaan nämä kolme teosta ovat perinteisen monumentin vastaisia. Siinä missä monumentteja on pystytetty hallitsijoille ja sotasankareille, nämä teokset nostavat esiin luontoa ja uhanalaisia lajeja, jotka ovat saaneet väistyä kaupungin rakentamisen tieltä (Kluuvinlahden fossiilit, Hiljaisuuden jalanjäljet) sekä tavallisen ihmisen havaintoja (Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille).

Toisaalta sanan monumentti etymologia on muistamisessa. Tavallaan ainakin Kluuvinlahden fossiilit ja Hiljaisuuden jalanjäljet ovat muistomerkkejä – muistomerkkejä paikalta hävinneille kasveille ja eläimille.

Nämä kolme teosta eivät ole mahtipontisia monumentteja, mutta eivät ne ole pelkkää katupinnan ornamenttiakaan. Ne ovat taideteoksia, jotka ovat läsnä arkisissa askeleissa ja tuovat kaduilla kävelemiseen iloa ja syvyyttä.

* * *

Loppukevennyksenä nostan esiin vielä yhden kuriositeetin Hiljaisuuden jalanjäljistä.

Tarkkaavainen katsoja erottaa hieman etäämmällä myös pronssilaatan, jossa on ihmisen jalanjälki. Sillä silmäyksellä kun huomasin tämän ensimmäisen kerran, tiesin että kyse on teekkarijäynästä. Jalanjäljen alla lukee: Teekkari / Teknolog / Ubi bene ibi polytechnica. Teekkarilähteeni mukaan täydennys on lisätty teokseen myöhemmin, vuonna 2009.

Jäynä on huolellista jälkeä: se on tehty samassa koossa, samasta materiaalista ja jopa samanlaista fonttia käyttäen, eikä se vahingoita alkuperäistä teosta millään tavalla. Se vaan lisää siihen uuden tason, riemullisen kommentin.

Teekkarijäynän tarkoitushan on aiheuttaa riemua. Niiden toteuttaminen saattaa joskus “edellyttää totutulle yhteiskuntajärjestykselle hämmentäviä toimia” (Wikipedia). Itse luonnehtisin, että jäynä on eräänlaista hyväntahtoista anarkismia kaupunkitilassa. Toivon todella, että teekkarin jalanjälki säilyy jatkossakin Lasipalatsin kulmalla Hiljaisuuden jalanjälkien vieressä: harvoin näkee näin huolella ja vaivalla tehtyä kommenttia julkiseen taideteokseen.

Ja kuten näädät ja ahmat, ovathan teekkaritkin muinoin tallustaneet Helsingin katuja, kunnes joutuivat väistämään Espoon puolelle.

Teosten sijainnit kartalla:

https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/kluuvinlahden-fossiilit-tuula-narhinen/
https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/epigrammeja-helsingin-kaupungin-jalankulkijoille-denise-ziegler/
https://www.hamhelsinki.fi/sculpture/hiljaisuuden-jalanjaljet-andy-best-merja-puustinen/

Arkisista reiteistä tulee erilaisia riippuen siitä, millä korkeudella pitää katsettaan. Jos kävellessään katselee jalkoihinsa, huomaa kanssakulkijoiden kengät sekä kadun muhkurat (liukkaalla kelillä tämä on usein ainoa vaihtoehto). Jos katselee kivijalan tasoon, voi havannoida muita ihmisiä sekä näyteikkunoita.

Omien havaintojeni mukaan suurin osa ihmisistä kulkee kaduilla näin: joko maahan, kivijalan tasoon tai puhelimeensa katsellen. Kuitenkin – jos katsettaan korottaa vielä kivijalan tasosta korkeammalle, näkee katujen reunat: rakennukset. Oma katseeni huitelee lähes aina noin toisen kerroksen korkeudella, rakennuksissa.

On ihmeellistä, miten katseen korkeuden vaihtaminen muuttaa kävelemistä. Suuntaamalla katseen hieman ylöspäin huomaa, että kadut ovatkin väriä sekä erilaisia pintamateriaaleja, ovia ja ikkunoita.

Varsinkin ennen modernismia rakennetuissa taloissa yksityiskohdat sijaitsevat useimmiten ylhäällä. Esimerkiksi jugend-rakennuksissa katonrajasta, ovien päiltä, ikkunanpielistä ja kulmauksista voi bongata lystikkäitä peikkoja, sammakkoja, ukkoja ja jopa lepakon (vinkki: Annankadulla, Lönnrotinkadun kulmassa). On suorastaan harmi, että niin monelta nämä herkulliset yksityiskohdat jäävät huomaamatta.

Ihminen on kuitenkin sosiaalinen otus ja laumaeläin. Jos joku vaikkapa bussipysäkillä katselee ylöspäin, vilkuilevat muutkin uteliaisuudesta samaan suuntaan.

Olen kokeillut tätä monesti arkisten reittieni varrelle kuuluvalla Kampin metroasemalla, ja se toimii joka kerta. Kun katselen hetken aikaa ylöspäin, huomaan kohta ympärilläni uteliaita päitä silmäilemässä katseeni suuntaan.

Kampin metroasemalla sijaitsee nimittäin Otto Karvosen julkinen taideteos Kaupungin juuret (2013), joka kuuluu Helsingin taidemuseo HAMin kokoelmiin.

Teos koostuu kaikkiaan 735 alumiinisesta kyltistä, jotka sijaitsevat nippuina metroaseman katossa. Kussakin kyltissä on jonkun sellaisen paikkakunnan nimi, josta Helsinkiin on muuttanut ihmisiä. Joukossa on niin suomalaisia kaupunkeja kuin pieniä maalaiskuntia, ulkomaisia suurkaupunkeja ja uutisista tuttujen kriisialueiden paikkakuntia. Kampin metroaseman katossa ne ovat kaikki samoissa kimpuissa. Sulassa sovussa niin Valdivostok ja Vaasa, Kempele ja Kingston, Huittinen ja Ho Chi Minh City kuin Taipei ja Turku – helsinkiläisten kotipaikkoja kaikki.

Ensivilkaisulla kylttien suunta saattaa näyttää kaaokselta, mutta katselemalla niistä löytää logiikan: katsomalla huomaa, että esimerkiksi Lapin paikkakunnat osoittavat kaikki suunnilleen samaan suuntaan. Teostiedot kertovat, että kyltit tosiaan osoittavat suoraan maapallon läpi maantieteellisesti oikeisiin paikkoihin.

Kylttikimpuissa osa kylteistä sijaitsee hieman limittäin ja osa osittain toisten kylttien takana. Minulta kestikin aika pitkään, että löysin ryppäiden keskeltä vanhan kotikaupunkini kyltin. Kun sen vihdoin löysin, tulin valtavan iloiseksi. Täällä, keskellä Helsinkiä, on minulle merkityksellinen sana.

Sen nähdäkseen kohotan aina mielelläni katseeni kengänkärjistäni.

Kaupungin juuret -teoksen tiedot: HAMin verkkosivut

Kampin metroasemalla lisää katseltavaa tarjoaa asemalaitureiden välissä sijaitseva HAM-metro -näyttelypaikka. Siellä oli tällä hetkellä kuitenkin käynnissä näyttelynvaihto.