Metro lipuu tutusti sinisävyiselle Ruoholahden asemalle, mutta ”juna menee kääntöraiteelle” –kuulutusta ei enää kuulu, eikä kyydistä tarvitse nousta pois. Metron ovet sulkeutuvat, ja uusia nimiä alkaa ilmestyä pysäkkinäyttöön.
Nyt lähdetään matkalle länsimetroon ja pysähdytään matkalla kiinnostavimman näköisillä asemilla. Tekstin lopussa pohdin myös yleisemmin taidetta metroissa.
Lauttasaari – Drumsö
Tähtitaivas – se on ensimmäinen asia mikä tulee mieleen länsimetron ensimmäisestä asemasta.
Lauttasaaren aseman keskitila muodostuu eri tasoilla roikkuvista lampuista. Ne keinuvat hiljaa ilmavirran kulkiessa asemalla, kuin hitaasti liikkuvat taivaankappaleet. Iltataivaan vaikutelmaa korostaa katon violetinsinisen valaistus.
Metron ovet sulkeutuvat, ja matka jatkuu syvemmälle länteen.
Koivusaari – Björkholmen
Koivusaaren asema jatkaa Lauttasaaren värimaailmaa. Aseman visuaalisesti leimallisin piire on vahva violetti valo.
Keilaniemi – Kägeludden
Valomiekat, lasersäteet!
Ne tulevat ensimmäisinä mieleen, kun metro jarruttaa Keilaniemen kohdalla.
Taiteilijakaksikko Tommi Grönlundin ja Petteri Nisusen valotaideteos on Keilaniemen katseenvangitsija. Eri suuntiin osoittavat valopuikot muodostavat keskenään kuvioita, kun sitä katsoo liikkuvasta metrosta. Silmissä vilisee hetkellisiä tuttuja muotoja: ristejä, miinuksia, plussia, kirjaimia.
Asemalaituri on mustaa kaakelia, joka peilaa katon valotaideteosta. Tämä teos sopii hienosti bisneksen virtaviivaiseen Keilaniemeen.
Aalto-yliopisto – Aalto-universitet – Aalto University
Kun metro saapuu Otaniemeen, on ensimmäinen ajatukseni asemasta hämyinen luola (sinänsä paikan kulttuurihistoriaan erittäin hyvin sopien). Valoisien asemien jälkeen Aalto-yliopisto asema tuntuu nimittäin hieman hämärältä.
Punaruskea levy aaltoilee katossa aseman keskiosassa. Origamimainen levy muodostuu kolmioista. Kolmioissa voi nähdä jopa symbolisen yhteyden Aalto-yliopiston kolmeen alaan: tekniikkaan, kauppatieteeseen ja taideteollisuuteen.
Ruosteenvärinen teräs luo yhteyden ympäröivän kampuksen punatiiliseen arkkitehtuuriin.
Tapiola – Hagalund
Aivan kuin Aalto-yliopiston asemalla punatiilen väri näkyy asemalla, on Tapiolan asema hohtavan valkoinen – kuin modernistinen 1950-luvun arkkitehtuuri sen ympärillä. Lamput sijaitsevat suurissa valkoisissa kuvuissa, ja katonrajassa peilit suurentavat tilan tuntua.
Tapiolan asemalla huomio kiinnittyy heti kuvanveistäjä Kim Simonssonin veistokseen Emma jättää jäljen. Valkoinen tyttöhahmo ei seiso jalustalla, vaan samalla tasolla metroa odottavien ihmisten kanssa. Siitä se kuitenkin erottuu selvästi suurella mittakaavallaan.
Veistos-Emma on uteliaan ja leikkisän näköinen. Materiaaliltaan veistos on maalattua pronssia. Valkoisen hahmon kämmen on täynnä erivärisiä maaliläiskiä, kuin hän olisi pyöritellyt kämmentään maalarin paletilla.
Ja se jälki, jonka Emman käsi on jättänyt, se löytyykin heti rullaportaista.
Nimi ja teosprojekti viittaavat luonnollisesti Tapiolassa sijaitsevaan Espoon modernin taiteen museo EMMAan, joka on rahoittanut teoksen. Mielestäni teos toimii hienosti niin itsenäisenä teoksena kuin EMMA-museon esiintuojana.
Emma-veistos on itse asiassa länsimetron ainoa veistos. Se on hieman sääli: enemmänkin olisi taidetta mahtunut.
Enemmän taidetta länsimetron asemille piti tullakin. Tästä HS:n jutusta käy ilmi, että taiteen hankinnassa lähdettiin alun perin hyvin liikkeelle: oltiin ajoissa ja otettiin ammattilainen tekemään taidesuunnitelmaa. Jossain vaiheessa prosessia selvästi kuitenkin tahto loppui, kenties metroprojektin muiden ongelmien kasautuessa. Lopputuloksena kaikilla asemilla ei valitettavasti ole taideteoksia.
Mutta jatketaan matkaa vielä muutamalle uudelle asemalle.
Urheilupuisto – Idrottsparken
Tähän saakka olen hahmottanut, missä päin liikumme, mutta nyt metro vie minulle aika tuntemattomaan osaan Espoota. Urheilupuiston asema koostuu mustavalkoisista paneelilevyistä. Katosta laskeutuvat suuret, pyöreät valaisimet ovat kuin sädekehiä työmatkalaisten yllä.
Niittykumpu – Ängskulla
Vihdoin väriä! Niittykummun aseman seinissä on kuvataiteilija Mari Rantasen teos, jossa materiaalina on käytetty vihreän ja vaaleanpunaisen sävyisiä kaakeleita. Niistä muodostuu geometrisia kasvien ja kukkien hahmoja – viittaus niittyyn. Huomaan, että värit ovat käänteiset aseman eri sivuilla, eli metromatkustaja näkee eri värit meno- ja paluumatkalla.
Matinkylä – Mattby
Pääteasema. Juna menee kääntöraiteelle. Matinkylän asema on hyvin avara. Valkoinen katto kaartuu korkealla matkustajien yllä.
Katto koostuu rei’itetyistä kapeista metallilevyistä, jotka muodostavat nauhamaisia säikeitä. Niissä on tummempia ja vaaleampia kohtia, ja tummempien kohtien osuessa yhteen kattoon muodostuu katsetta ohjaavia linjoja. Valkoiseen kattoon eloa luo väreilevästi liikkuva keltainen valo, joka tuo mieleen revontulien tuikkeen.
Jään Matinkylän avaran katon alle odottelemaan metroa takaisin Helsinkiin. Espoo ei tunnu enää yhtään niin kaukaiselta, kun sinne pääsee metrolla. Asemat ovat raikkaita, omaleimaisia, ja niissä on avaruutta. Taideteokset ja arkkitehtuurin yksityiskohdat tarjoavat kiinnostavaa katseltavaa.
Pitkin reissuani asemilla näkyi myös muita metrobongailijoita. Näkee, miten hartaasti tätä uutuutta on odotettu. Ja silti, kun istahdan oranssiin penkkiin ja suuntaan takaisin itää kohti, metro Espoossa tuntuu jo tutulta jutulta.
“Metro on pakollinen museo”
Kun ajelen takaisin Helsingin puolelle, väistämättä huomaan että Helsingin metroasemat alkavat selvästi olla remontin tarpeessa lähivuosina. Uututtaan hohtavat länsimetron asemat voivat luoda painetta kunnostaa myös Ruoholahdesta itään sijoittuvat asemat. Positiivinen naapurikateus on nimittäin yleensä hyvä kirittäjä uudistuksissa.
Kun väistämättä Helsinki jossain kohtaa metroasemiaan alkaa kunnostaa, toivon että taidesuunnittelu otetaan alusta asti mukaan kunnianhimoisella tasolla. Länsimetro on ihan hyvä esimerkki, mutta referenssejä kannattaa kerätä ulkomailtakin. Kuten vaikka Italian Napolista.
Napolissa nimittäin remontoitiin metroasemia ja laajennettiin metroverkkoa muutamia vuosia sitten. Asemien uudistamiseen otettiin mukaan nykytaiteilijoita – niin paikallisia kuin kansainvälisiäkin – suunnittelemaan asemille teoksia. Kokonaisuuden kuratoinut Achille Bonito Oliva kutsuu yllä olevassa videossa teoksia ”pakolliseksi museoksi”, tarkoittaen että kaupunkilaiset väistämättä näkevät ja kokevat teokset, aivan kuin joutuisivat tai saisivat kulkea metroon nykytaiteen museon läpi.
Napolissa teoksiin ja asemien arkkitehtuuriin on todella panostettu: ne ovat huolella laadittuja tilakokonaisuuksia, joihin teokset istuvat saumattomasti. Silti tilat eivät näytä museoiden käytäviltä, vaan ennen kaikkea laadukkailta julkisilta tiloilta. Yksi omista suosikeistani on Toledon asema (videossa kohdasta 15:18 eteenpäin). Sen liukuportaita alas lipuminen oli ihmeellinen, taianomainen kokemus. Kuin leijuisi yhtä aikaa avaruudessa ja akvaariossa.
Tampereella muuten on pohdittu taideohjelmaa tulevalle ratikalle. Julkinen taide, laadukas arkkitehtuuri ja joukkoliikenne ovat selvästi erinomainen yhdistelmä.
Linkkejä:
Tietoa länsimetron asemista ja niiden suunnittelijoista: https://www.lansimetro.fi/asemat/
Aiempi kirjoitukseni Kampin metroaseman taideteoksesta: https://katukuvia.wordpress.com/2017/02/05/ylospain-katseleminen-ja-kaupungin-juuret/
Katukuvia 